Keitä ovat syrjäytyneet nuoret?

Huoli syrjäytymässä olevista nuorista on viime aikoina ollut tasaisin väliajoin edustettuna eri alojen tutkimuksissa ja esillä myös mediassa. Keitä he ovat? Miksi he ovat vaarassa jäädä syrjään? Mitä asialle voisi tehdä?

Mitä syrjäytymisellä tarkoitetaan?

Eri alojen tutkijat määrittelevät syrjäytymiskäsitettä eri tavoin. Yksi luokittelee syrjäytyneiksi työvoiman ja opiskelun ulkopuoliset henkilöt, joilla ei ole peruskoulun jälkeistä koulutusta. Toinen taas toteaa syrjäytymisriskistä voitavan puhua vasta kun edellisten lisäksi samanaikaisesti perheessä on riskitekijöitä tai muita vakavia toimintarajoitteita tai työ- ja toimintakyvyn alenemaa, kuten vamma tai pitkäaikainen sairaus. Kolmannen mukaan syrjäytyneeksi voidaan määritellä henkilö, jolla on heikot siteet yhteiskuntaan.

Omassa tutkimuksessani käytän keskimmäistä määrettä, eli koulutuksen ja työssäolon ulkopuolisuuden lisäksi henkilöllä on oltava vyyhtiytynyttä negatiivista pitkäaikaista kehityskulkua elämässään sekä pitkäaikainen sairaus (omassa tutkimuksessani ADHD). Tämä viiden tason mallinnus korostaa etteivät kaikki syrjäytymisvaarassa olevat henkilöt kulje samaantyyppistä polkua vaan esimerkiksi sairaus voi aiheuttaa syrjäytymisen missä elämänvaiheessa tahansa ja se on ripeästi tunnistettava eri ammattilaisten taholta. Jokaiselta mallinnuksen tasolta voi myös päästä syrjäytymisen kehältä pois ulkopuolisen tukitoimien voimin.

Miksi nuoret aikuiset syrjäytyvät?

Sosiaalityön tutkijoiden, Forsbergin ja Ritala-Koskisen (2010) mukaan Suomessa lasten ja nuorten pahoinvointi on lisääntynyt. Sosiaalipolitiikan tutkija Aaltio on päätynyt (2013) samaan lopputulemaan. THL:n teettämässä Alhaisen (2015) raportissa todetaan, että syrjäytymisvaarassa olevien nuorten palveluiden tarve ja tuen tarjonta eivät kohtaa. Palvelut eivät ole tarpeeksi intensiivisiä, eivät jalkaudu nuorten luokse ja ne keskeytetään, mikäli nuori ei käy sovituissa tapaamisissa. Mikäli henkilöllä on esimerkiksi toimintakyvyn rajoituksia ja toiminnanohjauksen pulmia, hän ei yksin monesti saa mentyä esimerkiksi varattuun tapaamisaikaan. Nuori siis tarvitsee henkilön, joka hakee hänet kotoa esimerkiksi lääkäriin tai sosiaalitoimistoon.

Erityisesti lasten ja nuorten psykiatriset hoitojaksot ovat lisääntyneet koko 2000-luvun ajan, poikien päätyessä hoitoon aiemmin kouluvuosina ja tyttöjen vasta nuoruusiässä. Varhainen puuttuminen ja tukitoimien aloittaminen jo lapsena koko perheelle on tärkeätä, jottei erilaiset oireet ja liitännäissairaudet muodostu ylitsepääsemättömiksi. Kasautuvat riskitekijät voivat johtaa pahimmillaan syrjäytymiseen ja lisääntyviin psykososiaalisiin ongelmiin, jos tukea ja hoitoa ei ole saatavilla varhaisessa vaiheessa. Valtiotieteen dosentit Aaltonen ja Berg toteavat tutkimuksessaan, että ammatti-ihmiset voivat myös ymmärtää asiakkaan palveluntarpeen, mutta turhautuvat itsekin kun riittäviä ajallisia ja taloudellisia resursseja ei ole palveluiden toteuttamiseen asiakkaalle.

Nuorisotutkimusverkoston erikoistutkijoiden ja THL:n yhteishankkeessa (2015) selvitettiin nuorten syrjäytymisen polkuja, palvelujärjestelmiä ja syrjäytyneiksi luokiteltujen nuorten käyttämien terveyspalvelujen kustannuksia. Hankkeessa tarkasteltiin syrjäytymisvaaran jatkuvuutta ja havaittiin, että 66 prosenttia syrjäytymisvaarassa olleista nuorista oli samassa tilanteessa myös seuraavana vuonna. Huomionarvoisena kielteisenä polkuna havaittiin, että neljännes sairaana tai eläkkeellä olevista nuorista tippui seuraavana vuonna syrjäytymisvaaran piiriin. Varhainen puuttuminen ja koko perheen tukitoimet ovatkin ensisijainen keino ennaltaehkäistä syrjäytymistä.

Sosiaalialan tutkija mainitsee lisäksi riskitekijäksi ns. terveydenhuollollisen ulkopuolisuuden henkilöille, joilla ei ole säännöllistä terveydenhuoltoa eivätkä itse hakeudu tai pääse terveydenhuollon palveluiden piiriin. Nuorisotutkimusverkoston (2015) hankkeessa todettiin kroonisesti syrjäytyneistä jopa 57 prosentilla olevan psykiatrinen diagnoosi. Oman tutkimukseni tulosten perusteella varsinkin ADHD-oireisen täysi-ikäisen on hankala saada tasaveroisesti Suomessa apua, päästäkseen edes lääketieteellisiin tutkimuksiin oireistaan. Henkilöt kuvaavat, että mikäli ensimmäinen asiantuntijataho (olkoon se työterveyslääkäri, terveyskeskuslääkäri tai sairaanhoitaja) ei tunnista oireita ja tutkimusten tarvetta, henkilöt eivät jaksa selittää alusta alkaen oireitaan sekä toimintakyvyn rajoitteitaan useaan kertaan ja monelle lääketieteen taholle, lääkäriltä toiselle. Mieluummin he luovuttavat ja jäävät oireineen kotiin, sivuun työ- ja opiskeluelämästä, ja samalla myös yhteiskunnan veronmaksajan roolista.

ADHD ja syrjäytyminen

Omassa tutkimuksessani, 208 suomalaisen perheestä, negatiivinen kehityskulku tukitoimien puuttuessa ja syrjäytyminen oli myös vahvasti läsnä. Aineistossani ylisukupolvisessa oireyhtymässä lähes neljä viidestä (78 %) ADHD-oireisten lasten ja nuorten huoltajista on itsekin ADHD-oireisia ja siten myös tuen tarpeessa. Tämä tulee huomioida ja tukea myös huoltajia yhtä tehokkaasti kuin perheen lapsia ja nuoria. ADHD on todennetusti yhteydessä vähäiseen koulutustasoon, heikkoon sosiaaliseen asemaan sekä työttömyyteen. Syrjäytymisuhka kohdistuu etenkin niihin oirehtiviin henkilöihin, joilla on vähän suojaavia tekijöitä elämässään, tai jotka eivät omatoimisesti pysty käyttämään niitä hyödykseen. Myös huono-osaisuuden periytyvyys sukupolvelta seuraavalle on voimakasta.

Varhaisen tuen tärkeyttä raportoidaan vastauksissa useasti. Huoltajat ovat tietoisia varhaisten tukitoimien tärkeydestä ADHD-oireiselle henkilölle, ja osassa vastauksissa kuvataan varhaisen tuen olevan myös lakisääteistä. Valveutuneet vastaajat harmittelevat ylisektorisen varhaisen tuen puuttumista, mikäli sitä ei ole saatu yrityksestä huolimatta.

ADHD-oireisten henkilöiden perheiden vaikeasta tilanteesta kertoo se, että aineistoni joka kolmannessa perheessä on joko syrjäytynyt tai syrjäytymässä oleva ADHD-oireinen henkilö. Syrjäytymiskehitykseen on vaikuttanut peruskoulun jälkeisen koulutuksen puute, heikko työllistyminen sekä ADHD-oireiden ja mahdollisten liitännäishäiriöiden yhteisesiintyminen. Syrjäytyminen on tapahtunut pitkällä aikavälillä, eikä se ole henkilön tietoinen tai vapaaehtoinen valinta. Syrjäytymisen kehältä koetaan olevan mahdoton päästä omin voimin pois. Perheen koulutuspääoma ja viimeisin tieto myös ADHD:sta ja sen myötä perheensisäiset tukitoimet toimivat suojaavina tekijöinä syrjäytymiskehitystä vastaan. ADHD-oireilla on ollut esimerkiksi välillisesti monia seuraamuksia henkilöiden työllistymiseen. Henkilöt, jotka eivät ole saaneet asianmukaisia tukitoimia kouluaikaansa ja opiskeluun, kokevat työllistymisen sen jälkeenkin olevan hankalaa.

Tutkimusaineistossani kuvataan alkavaa syrjäytymiskierrettä monin tavoin. Vastaajat kokevat ettei ylisektorisia tukitoimia ole mahdollisuutta saada perheeseen ennen kuin tilanne on todella hankala, ongelmat ovat kasautuneet ja omat voimavarat ovat loppuneet. Ennaltaehkäisevän tuen sijaan aineistossa raportoidaan usein korjaavasta tuesta. Hyvinvointiyhteiskunta nähdään siten pahoinvointiyhteiskuntana, jossa perheen on mahdotonta saada kokonaisvaltaisia tukitoimia. Tilanteisiin yritetään puuttua, jos silloinkaan, vasta kun on liian myöhäistä.

Osa tutkimukseni ADHD-oireisista aikuisista on edelleen työelämän ulkopuolella, ja joillekin vastaajille työkyvyttömyyseläke tai sairauseläke on myönnetty jo nuorella aikuisiällä, koska tarpeellisia tukitoimia ei ole tullut. Itsetunnon heikentyessä vuosien hankaluuksien kierteessä he monesti kokevat olevansa jo työhön kelpaamattomia ihmisiä. Nuorena aikuisena eläkkeellä oloa kuvataan lähinnä pakon sanelemana asiana, ainoana vaihtoehtona työssäololle. Vastaajat kuvaavat, että tukitoimien kanssa pystyisivät ehkä räätälöidysti tekemään ainakin osa-aikaisesti työtä. Toisaalta henkilöt, jotka ovat saaneen moniammatillista ylisektorista tukea elämäänsä, kuvaavat sen erittäin merkityksellisenä tämänhetkiseen tilanteensa. Tukitoimet ovat mahdollistaneet useassa tapauksessa kouluttautumisen ja osalla vastaajista myös työllistymisen.

Syrjäytyneet henkilöt kuvaavat taisteluaan syrjäytymisprosessissa yrittäen saada vuosia tai vuosikymmeniä apua itselleen tuloksetta. Syrjäytyneiden henkilöiden vastauksista välittyy kuva heikentyneestä itsetunnosta ja sen myötä kokemus vähempiarvoisina, jopa kelvottomina yhteiskunnan kansalaisina, joiden oireita ja niiden aiheuttamaa toimintakyvyn todellista alenemaa ei ole uskottu tai ymmärretty.

Mitä syrjäytyminen maksaa?

Valtionvarainministeriön (2012) sekä Valtiontalouden tarkastusviraston (2007) laskelmien mukaan yhden syrjäytyneen henkilön kulut yhteiskunnalle ovat varovaisestikin arvioituna vähintään miljoona euroa. Taloudellisten kustannusten lisäksi henkilön subjektiivisella syrjäytymiseen johtaneisiin tuntemuksilla ei ole hintalappua. Pelkästään omassa tutkimuksessani syrjäytymisen kulut ovat suomalaiselle yhteiskunnalle, veronmaksajille, yli 60 miljoonaa!!

Olisiko tällä summalla saatu estettyä negatiivinen kehityskulku ja oikeasti, monisektorisesti tuettu ja autettu varhaisessa vaiheessa näitä tukea tarvitsevia henkilöitä? Kun tapasin heitä ja kuuntelin heidän elämänkuvauksiaan ja -kokemuksiaan, minulle tuli tunne, että olisi. Todellakin asiat olisi voitu tehdä tehokkaammin. Se vaatii vain ihmisen, joka välittää, pitkäaikaisesti ja oikeasti.

Samalla taloudellisella resurssilla, jolla tehdään syrjäytyneille henkilöille ns. korjaavia tukitoimia, saataisiin merkittävästi aikaan ennaltaehkäisevinä tukitoimina ja näin ehkä vältettäisiin henkilön kokema syrjäytymisen tragedia.

Lähteet:

Aaltio, E. (2013). Hyvinvoinnin uusi järjestys. Gaudeamus: Helsinki.

Aaltonen, S., Berg, P. & Ikäheimo, S. (2015). Nuoret luukulla. Kolme näkökulmaa syrjäytymiseen ja nuorten asemaan palvelujärjestelmässä. Nuorisotutkimusverkosto/nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 84.

Alanen, O, Kainulainen, S. & Saari, J. (2014).
Vamos tekee vaikutuksen – Vamos-nuorten hyvinvointikokemukset ja tulevaisuuden odotukset.
Vamos-hanke. Helsingin Diakonissalaitos, raportti 1/2014.

Forsberg, H. & Ritala-Koskinen, A. (2010). From welfare to illfare: public concern for Finnish childhood. Teoksessa H. Forsberg & T. Kröger (toim.) Socialwork and child welfare politics. Bristol: The Policy Press, 47 – 64.

Helne, T. (2002). Syrjäytymisen yhteiskunta. Stakes tutkimuksia 123. Helsinki: Stakes.

Hiilamo, H., Hänninen, S. & Kinnunen, K. (2011) Huono-osaisuuden ja sairastavuuden kytkennästä diakonian asiakkailla. Journal of Social Medicine, 48(1), 4–21.

Hurley, V. (2011). TimeSavor Coaching: A Positive Psychology approach to ADHD. Lexington, USA.

Järvinen, T. & Jahnukainen, M. (2001). Kuka meistä onkaan syrjäytynyt? Marginalisaation ja syrjäytymisen käsitteellistä tarkastelua. Julkaisussa Minna Suutari (toim.) Vallattomat marginaalit. Yhteisöllisyyksiä nuoruudessa ja yhteiskunnan reunoilla. Julkaisuja 20, Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto, 125–151.

Koski, A. & Leppämäki, S. (2013). Aikuisen ADHD – diagnoosista hoitoon. Suomen lääkärilehti, 68(48), 3155–3161.

Manderbacka, K., Häkkinen, U., Nguyen, L., Pirkola, S., Ostamo, A. & Keskimäki, I. (2007). Terveyspalvelut. Teoksessa H. Palosuo, S. Koskinen, E. Lahelma, R. Prättälä, T. Martelin, A. Ostamo, I. Keskimäki, M. Sihto, K. Talala, E. Hyvönen, E. Linnanmäki (toim.) Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosioekonomisten terveyserojen muutokset 1980–2005. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2007:23. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Myrskylä, P. (2012). Hukassa – keitä ovat syrjäytyneet nuoret? Elinkeinoelämän Valtuuskunnan analyysi no 19. Saatavilla: http://www.eva.fi/wp-content/uploads/2012/02/Syrjaytyminen.pdf. Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA.

Myrskylä, P. (2011). Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinomisteriön julkaisuja, työ jä yrittäjyys 12/2011. Saatavilla: http://www.tem.fi/files/34027/Nuoret_tyomarkkinoiden_ja_opiskelun_ulkopuolella.pdf

Paananen, R., Ristikari, T., Merikukka, M., Rämö, A. & Gissler, M. (2012). Lasten ja nuorten hyvinvointi Kansallinen syntymäkohortti 1987 -tutkimusaineiston valossa. Raportti 52/2012, Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavilla: http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102984/THL_RAPO52_2012_web.pdf

Palola, E., Hannikainen-Ingman, K. & Karjalainen, V. (2012). Nuorten syrjäytymistä on tutkittava pintaa syvemmin. Yhteiskuntapolitiikka, 77(3), 310– 315.

Raunio, K. (2006). Syrjäytyminen. Sosiaalityötä kiinnostavia näkökulmia. Helsinki: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto.

Rintahaka, P. (2007). Nuorten neuropsykiatriset häiriöt – ADHD, Aspergerin oireyhtymä ja unihäiriöt. Duodecim, 123(2), 215–222.

Sandberg, E. (2016). ADHD perheessä: Opetus-, sosiaali- ja terveystoimen tukimuodot ja niiden koettu vaikutus. Akateeminen väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Stakes. (2007). Suomalainen lapsi 2007. Saatavilla: https://www.stat.fi/ajk/tapahtumia/2007-04-12_esittely_suomi_lapsi.pdf

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (2012a). Psykiatrian luokituskäsikirja. Suomalaisen tautiluokitus. ICD-10:n psykiatriaan liittyvät diagnoosit. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Valtiontalouden tarkastusvirasto (2007). Nuorten syrjäytymisen ehkäisy on hajanaista ja kirjavaa. Saatavilla: https://www.vtv.fi/ajankohtaista/tiedotteet/2007/nuorten_syrjaytymisen_ehkaisy_on_hajanaista_ja_kirjavaa.643.news

Valtionvarainministeriö. (2012). Suomi korosti nuorisotyöttömyyden hoitoa Ecofin-neuvostossa. Saatavilla: http://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/suomi-korosti-nuorisotyottomyyden-hoitoa-ecofin-neuvostossa?_101_INSTANCE_chtsflfeCEcQ_redirect=%2Fhaku%2F-%2Fq%2Fsyrj%25C3%25A4ytymisen%2520kustannukset

Valtionvarainministeriö. (2013). Nuorisotakuu tuli voimaan. Saatavilla: http://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/ungdomsgarantin-tradde-i-kraft

Voutilainen, A., Sourander, A., & Lundström, B. (2004). Lasten tarkkaavuus- ja yliaktiivisuushäiriö neuropsykiatrisena ongelmana. Duodecim, 120(22), 2672-2679.

omakuva1

 

Kirjoittajalta

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi.

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *