Kuinka kohtelemme tukea tarvitsevia lapsia ja nuoria?

Olen saanut vuosien ajan paljon viestejä ja yhteydenottopyyntöjä eri ikäisiltä, eri taustoista tulevilta tukea tarvitsevilta lapsilta, nuorilta ja aikuisilta.

Tutkimuksessani heitä oli 208 perhettä, mutta paljon myös tutkimukseni ulkopuolelta apua kaipaavat henkilöt ovat ottaneet yhteyttä. Yleensä heillä on huoli joko omasta tai lastensa elämästä ja he kaipaavat neuvoja, lainsäädännön osaamista, “osaavia” ammattilaisia tai muunlaista tukea. Osa yhteydenotoista jää mieleen. En ole joka alan asiantuntija, esimerkiksi oikeustieteilijä (vaikka väitöstutkimukseni pohjautuukin osittain eri hallintokuntien lainsäädäntöön), joten en pysty kaikkia auttamaan muutoin kuin ohjaamaan eteenpäin.

Tässä kesän aikana sain mm. yhteydenoton sisaruksilta, nuorilta aikuisilta. Heillä molemmilla on merkittävää tuen tarvetta ja erilaista problematiikkaa, mm. ADHD. He ovat olleet vuosia yhdessä (sisaruksina) sijoitettuna, koska ydinperheessä on ollut ongelmia, joita avohuollossa ei ole ratkottu. Nämä nuoret eivät koe, että heitä olisi sijoituksen myötä oikeasti autettu vaan pikemminkin niin, että ammattilaiset kohtelevat heitä erittäin huonosti. He tarvitsisivat tukea, vierelläkulkijaa, jotta saisivat ammatin, pääsisivät työelämään, itsenäistymään ja aikanaan veronmaksajiksi suomalaiseen yhteiskuntaan. Nyt he kokevat, että lastensuojelun ammattilaiset käyttävät väärin koulutustaan ja valtaansa. Nuorten itsetunto on painettu alas, heille on kerrottu kuinka huonoja, “luusereita” he ovat. He kokevat ettei heitä ole kuunneltu eivätkä he ole voineet vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin edes yli 12-vuotiaana (kuten lastensuojelulaki määrää). He toteavat, että auttamisen sijaan heidät on “painettu alas”. Tällä hetkellä he ovat vailla tukitoimia, vailla elantoa ja heikolla itsetunnolla varustettuna. Tulevaisuus aikuisena näyttää synkältä ja negatiivisuuden kehä on jo raskas.

Miksi he kääntyivät sitten minun puoleeni? Nämä tukea tarvitsevat nuoret haluaisivat oikeutta. He kokevat etteivät saa apua ammattilaisilta ja suunta on kokoajan alaspäin. Lastensuojeluviranomaiset vetoavat salassapitoon eivätkä esim. suostu kommentoimaan päätöksiään. Nämä nuoret haluaisivat viedä asiansa suomalaiseen oikeusistuimeen julkiseen käsittelyyn. Heidän mukaansa oikeus voisi selvittää mitä on tehty tai jätetty tekemättä ja miten tästä eteenpäin lainsäädännönkin valossa tulisi toimia. Nuorina kansalaisina heillä ei kuitenkaan ole kontakteja tai tietotaitoa edistää asiaansa. He tarvitsevat apua.

Voin auttaa heitäkin eteenpäin välillisesti, vaikken suoraan pystykään auttamaan. Nämä tapaukset kyllä mietityttävät millaisilla menetelmillä näitä erittäin vahvaa tukea tarvitsevia lapsia ja nuoria “autetaan” tässä maassa. Tiedämme millaisen työmäärän alla sosiaalityöntekijät ovat, heistä on pulaa ja epäpätevät ”paikkaavat” ilman alan koulutusta ja pätevyyttä.

Lainsäädäntö on sama aivan jokaisella paikkakunnalla, jokaisen ammattilaisen kanssa suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomessa satsataan miljoonia lasten ja nuorten tukemiseen ja auttamiseen, mutta millaisia vaikutuksia sillä on? Keneltä vaikutuksia kysytään, virkamieheltä vai tuen kohteelta, kokemuksia lapselta tai nuorelta? Sillä on merkitystä. Onko tässäkin täysin sattumanvaraista kohtaako tämä lapsi tai nuori ammattilaisen, joka ymmärtää ja auttaa vahvuusperustaisesti eteenpäin vai kohtaako ammattilaisen, joka sulkee silmänsä ja vielä mollaa perään? Ikävä kyllä siltä näyttää. Toinen lapsi saa avun, toinen ei.

Lastensuojelulaki velvoittaa varhaisiin avohuollon palveluihin

Lastensuojelulaki velvoittaa laajasti kunnan eri hallintokuntia. Lastensuojelulain keskeisinä periaatteina lastensuojelun tulee edistää lapsen suotuisaa kehitystä ja hyvinvointia ehkäisemällä lapsen ja koko perheen ongelmia sekä puuttumaan varhain jo havaittuihin ongelmiin. Lastensuojelun tulee tukea myös vanhempia ja huoltajia vanhemmuudessa, lasten kasvatuksessa ja huolenpidossa.

Ensisijaisina tukitoimina lapsiperheelle tulisi järjestää lastensuojelun avohuollon tukitoimina lapsen ja perheen tuen tarpeisiin perustuvat tarpeelliset tukimuodot. Näitä ovat esimerkiksi tukihenkilö, tukiperhe, terapia ja perhetyöntekijän palvelut. Kullekin perheelle tulisi yksilöllisesti räätälöidä näistä muodoista tarpeelliset tukitoimet. Myös yhteistyövelvoite on hallintokuntien välillä. Jokaisen tahon on kallista, aikaavievää ja myös turhaa tehdä samat alkukartoitukset ja tapaamiset aina uudelleen kun voidaan moniammatillisilla yhteistyötapaamisilla saada heti koko perheen tukikeinot käyttöön.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen teettämän lastensuojeluraportin (Alhanen 2014) mukaan asiakkaan (perheen) siirtely eri palvelujen välillä voi pahentaa heidän ongelmiaan ja avunsaanti viivästyä, joka voi johtaa perheen tilanteen kriisiytymiseen. Mikäli perhe ei saa riittäviä avohuollon varhaisia tukitoimia, lisääntyvät kiireelliset sijoitukset ja huostaanotot lainmukaisesti viimeisimpänä lastensuojelun toimenpiteenä. Kaikki me tiedämme, että ennaltaehkäisy on AINA taloudellisesti edullisempaa kuin korjaava työ. Rikkinäistä ihmistä on myös pitkäaikaista ja kallista korjata. Kannattaisiko kuitenkin panostaa enemmän siihen varhaiseen tukeen ja kumuloituvien lisäongelmien ennaltaehkäisyyn tukea tarvitsevissa perheissä? Sekä lapsissa, nuorissa että näiden vanhemmissa ja huoltajissa?

THL:n raportissa suomalaisesta lastensuojelusta todetaan, että suojeluvalta on vaarantunut. Perusteluina tälle väitteelle esitetään kuusi uhkatekijää: pirstaleinen järjestelmä, työntekijöiden vähyys, johtamisongelmat, työntekijöiden vaihtuminen, yhteistyön vaikeudet sekä arkitiedon ohittaminen. Oma tutkimukseni vahvistaa samoja näkökohtia.

Tutkimukseni kertomaa lastensuojelusta perheissä, joissa on ADHD-problematiikkaa

Aineistossani on kuvattu ja raportoitu lastensuojelun toimintaa runsaasti ja siihen perustuen lastensuojelun toimilla on tärkeä osansa myös tutkimuksessani. Yksi alaluku käsittelee lastensuojelun tukitoimia perheissä joissa on ADHD-oirehdintaa lapsella/lapsilla ja/tai vanhemmilla/vanhemmilla, yleisesti useammalla perheenjäsenellä ja siten näissä perheissä voi olla merkittävää tuen tarvetta. Haluan korostaa, että ADHD toki ei ole yksin “tarve” lastensuojeluun ja tutkimuksessani on myös paljon perheitä, joilla ei ole minkäänlaista kontaktia tai tarvetta lastensuojeluun. Tutkimuksessani on käsitelty myös laajasti Saaran (nimi muutettu) perheen lastensuojelutapausta. Saaran perhe edustaa tutkimuksessani tiettyä perhetyyppiä lastensuojelun asiakkaana.

Saaran perheen tapaus on valikoitunut tarkempaan käsittelyyn sen usealapsisen tuentarpeen ja siten moniproblematiikan ym. seikkojen takia, mutta perheitä olisi ollut tarjolla tutkimuksessani myös monia samaan tarkasteluun. Saaran perheessä molemmat vanhemmat ovat korkeakouluttautuneet ja heillä on tietämystä mm. lainsäädännöstä ja tuentarpeesta. Heillä on raskas elämäntilanne jo pelkästään 4 pienen lapsen takia, mutta myös sen takia, että heillä on neuropsykiatrista oirehdintaa useammilla henkilöillä perheessä.

Saaran perheen – aikuisten sekä lasten – tapaaminen on mieleenpainunut hetki. Tutkijana tietenkin olen objektiivinen ja puolueeton tiedonkerääjä, mutta samalla myös jokaisen tavoin inhimillinen ihminen. Tämä ihminen minussa koki koko tunneskaalan tutkimuskäynnin aikana. Huolta, ärtymystä, suuttumusta, pettymystä ja häpeää ammatti-ihmisten toimista. Kuinka perhettä on voitu kohdella näin? Miksi he eivät ole saaneet apua, vaikka sitä on haettu pitkään ja monen henkilön toimesta? Sain myös tutkijana tarkasteltavaksi ammattilaisten kirjaukset ym. dokumentit perheen asioista. On hyvin vaikeata ymmärtää miksi apua pyytäviä ja tukea tarvitsevia perheitä kohdellaan kuten esimerkiksi Saaran perhettä on kohdeltu – suomalaisessa tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, hyvinvointivaltiossa.

Tutkimuksessani perheet kokevat etteivät lastensuojelun asiakkaina saa avohuollon tukitoimia kuten lainmukaisesti kuuluisi saatavan. He kuvaavat ammattilaisten kohtelun olevan ajoittain jopa hyvin loukkaavaa ja kokevat, että haetaan enemmänkin syyllisiä tilanteeseen kuin halutaan auttaa koko perhettä jaksamaan haastavan lapsen kanssa. Voimavarakeskeisyys on unohtunut. Heikoilla olevat, monesti itsekin ADHD-problematiikalla oirehtivat huoltajat kuvaavat tutkimuksessani lastensuojelua itsetuntoa heikentävänä tahona. Aineistossa kuvataan myös lastensuojelun työntekijöiden osaamisen sekä ADHD-henkilöiden oireiden ja perheiden tilanteen ymmärtämisen olevan alueellisesti ja tapauskohtaisesti erilaista, sattumanvaraista. Toisella ammattilaisella se on, toisella ei.

Tukitoimia tarvitsevat perheet tutkimuksessani ovat myös huolissaan siitä, ettei lastensuojelussa reagoida riittävissä määrin ja tarpeeksi nopeasti perheen huoleen ja hätään. Väistämättäkin monelle palautuu mieleen muutaman vuoden takainen Vilja-Eerikan surullinen tapaus ja sen puiminen oikeusasteissa..se ei näytä olevan yksittäistapaus, vaikka jokaisen perheen tilanne toki on erilainen. Perheet ovat todella huolissaan kun lastensuojelu ei toimi niin kuin sen pitäisi. Osaa tutkimusperheistä (ja myös tutkimukseni ulkopuolella olevista yhteydenotoista kuuluu samaa) on kehotettu tekemään itsestään lastensuojeluilmoitus avohuollon tukitoimia (esim. perhetyötä) saadakseen, vaikka lastensuojelun tarvetta ei ole perheessä. Työskentelin myös paljon aikoinaan tukea tarvitsevien perheiden kuntoutuskursseilla ja siellä perheet myös kertoivat joutuneensa tekemään itsestään lastansuojeluilmoituksen, jotta saisivat tukea, osalla sekään ei auttanut. Kuulostaa nurinkuriselta. Tuskin järjestelmän on tarkoitettu toimivan näin, vai onko? Epäilen.

Lopuksi

Toivon, että jokainen ammattilainen, joka työskentelee tukea tarvitsevien lasten, nuorten, aikuisten, koko perheiden parissa, tutustuu vahvuusperustaisuuteen. Menneissä ongelmissa vellominen ja syyllisten etsiminen ei vie eteenpäin – se aiheuttaa vain negatiivista tunnelmaa ja heikentää itsetuntoa henkilöillä, joilla se on muutenkin heikohko. Vahvuuskeskeisyydestä olen kirjoittanut aikaisemmissa blogikirjoituksissani. Sen voi aloittaa tutustumalla vaikkapa positiiviseen psykologiaan nojaavasta tieteellisestä vahvuustestistä, VIAsta.

Mitäpä jos työskentely perheen kanssa aloitettaisiinkin vahvuustestillä?

Ja kyllä, ohjasin myös nämä hetki sitten yhteyttä ottaneet ja apua pyytäneet sijoitetut sisarukset eteenpäin, saamaan lakiperustaisia, oikeudellisia neuvoja asiantuntijalta tilanteeseensa.

Lähteet:

Alhanen, K. (2014). Vaarantunut suojeluvalta. Tutkimuslastensuojelujärjestelmän uhkatekijöistä. Raportti 24/2014. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Lastensuojelulaki 13.4.2007/417.

Lastensuojelun keskusliitto.(2015). Lapsijalanjälki näkyväksi. Saatavilla: https://www.lskl.fi/vaalit2015/

Ojanen, M. (2014). Positiivinen psykologia. Helsinki: Edita.

SOS-lapsikylä (2014). Lapsiperheiden tuen tarpeen kokonaisuutta ei tunne kukaan. Saatavilla: https://www.sos-lapsikyla.fi/ajankohtaista/tiedotteet/2014/lapsiperheiden-tuen-tarpeen-kokonaisuutta-ei-tunne-kukaan/

Sosiaali- ja terveysministeriö. (2016). Lastensuojelun periaatteet Suomessa. Saatavilla: http://stm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/lastensuojelun-periaatteet-suomessa.

Sandberg, E. (2016). ADHD perheessä: Opetus-, sosiaali- ja terveystoimen tukimuodot ja niiden koettu vaikutus. Akateeminen väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (2016). Lastensuojelun käsikirja. Saatavilla: https://www.thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja.

omakuva1

Kirjoittajalta

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi.

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

3 thoughts on “Kuinka kohtelemme tukea tarvitsevia lapsia ja nuoria?

  • Kiitos kirjoituksesta! Ollapa jokin tukihenkilö ja kokemusasiantuntija mukana kertomassa millaista konkreettista tukea perheessä kaivataan. Sen sijaan että mietitään mitä tukea on tässä ja tässä virastossa antaa, annettaisiin sitä mitä tarvitaan!
    Hiiteen ammattikuva ja työn sisällön etukäteismäärittely: kyllä sosiaalityön tarkoitus on tarjota tukea tukea tarvitsevalle ja se tarve mietitään siellä kentällä.
    Minun kokemukseni avun kartoituksessa on hyvin nöyryyttävä ja syyllistävä sekä tavallaan tarpeella kiristäminen. Jos et luovi ”asiantuntijoiden” kanssa he epäävät sinulta kaiken. Ja kun itse järjestät elämäsi paremmaksi, taputellaan toisia selkään, kun tätäkin perhettä autettiin.
    Edelleen samat asiat, samat haasteet, nyt vaan usko avun saamiseksi mennyt.

  • Kuvaus erään nepsylapsen elämästä:
    http://www.karjalainen.fi/uutiset/uutis-alueet/kotimaa/item/86385-11-vuotiaana-kuollut-kristian-ei-saanut-ajoissa-apua-oli-oikeesti-koko-koulun-kiltein-poika

    Meillä on nepsyominaisuuksia ja -ongelmia sekä vanhemmilla että lapsilla. Apua saa rahalla, yksityiseltä puolelta, kun riittävästi etsii ja löytää ne ammattilaiset, joiden ymmärrys riittää. Julkiselta puoleltakin ollaan kyllä löydetty yksi hyvä paikka, mutta sinne pääsee vain satunnaisesti, koska muutkin tietävät, että se on hyvä paikka.

  • Kiitos, Erja. Itsellä oli kova luotto lasuun (oman erityisopettajakoulutuksen myötä). Oma lapsi joutui rikoksen kohteeksi ja näin alkoi lasutaival. Olen ollut järkyttynyt. Mikään koulutuksessa opetettu( lastensuojelu on asiantuntija, varhainen avohuollon tuki on lakisääteinen, tehdään yhteistyötä vanhempien kanssa, lapsen etu jne.) ei ole totta. Kaikki onkin juuri sitä, mitä lehtien palstoilta saa lukea: vanhempien syyllistys, virheelliset kirjaukset ja asioiden vääristely, lapsen syyllistys, jatkuva huostaanoton ehdottelu, avohuollon tuen puute. En tiedä, miten voin työn puolesta enää suositella lastensuojelun asiantuntijatukea sitä tarvitseville perheille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *