Kaksi eri asiaa: Potilasturvallisuus ja koulutustakuu.

Maanantaina Ylen julkaisemassa nettijutussa ja edelleen maanantai-iltana tulleessa A-Studiossa olen ilmaissut huoleni kahdesta asiasta ammatillisessa toisen asteen koulutuksessa. Joissakin yhteyksissä asioita on yhdistelty toisiinsa ja hieman sekotettukin, joten päätin vielä kirjoittaa molemmat asiat auki. Toivottavasti tämä nyt selventää tilannetta.

Asia 1. Tukea tarvitsevat nuoret.

Pääkaupunkiseudun ammattiopistoissa (varmasti muuallakin) on tällä hetkellä paljon tukea tarvitsevia nuoria. Monet heistä ovat tulleet mittavien tukitoimien saattelemina peruskoulusta. Esimerkiksi omassa ryhmässäni 22 opiskelijaa 27 opiskelijan ryhmästä oli tullut osa-aikaisesta tai kokoaikaisesta erityisopetuksesta. Osa esimerkiksi oli opiskellut koko peruskoulunsa pienryhmässä, osa ns. tähtitodistuksilla helpotetuilla oppiainesisällöillä, tiivis tuki oli sekä dokumenttien että opiskelijoiden kertoman mukaan ollut läsnä. Koulutustakuun myötä nyt kaikki pääsevät opiskelijoiksi, pääsy- ja soveltuvuuskokeet on poistettu, koska niillä ei saa karsia. Tulisiko siten myös kaikille opiskelijoille antaa tarvitsemansa tukitoimet riittävillä resursseilla?

Opiskelijoilla on laajoja oppimisvaikeuksia, psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia ja oireyhtymiä, kuten ahdistusta, masennusta jne. Perustellusti he ovat saaneet peruskoulussa ja tulevat tarvitsemaan ammattiopinnoissaan siten opiskeluihinsa tiivistä ja pitkäaikaista tukea. Suomen suurimmassa ammattiopistossa käytännössä tukitoimia sai hyvin vähän. Kyseisessä yksikössä oli yli 400 opiskelijaa ja 1 ammatillinen erityisopettaja. Erityisopetusresurssia ei tullut lisää koulutustakuun toteuttamisen myötä. Avustajia tai pienryhmiä ei ollut, ei myöskään joustavan opetuksen ryhmiä. Jokainen ymmärtää, että vaikka erityisopettaja olisi kuinka ammattilainen ja tekisi parhaansa, hänen työaikansa ja mahdollisuudet auttaa on rajallinen. Voit myös ajatella itsesi tukea tarvitsevan opiskelijan asemaan. Olet vuosia opiskellut pienessä ryhmässä ja erityisopettajan tuella, yhtäkkiä olet isossa ryhmässä, ja hyvin pienellä tuella. Miltä tuntuisi olisi käydä koulua? Minulle opiskelijat kuvasivat hyvin tuntemusta. He tunsivat jätetyksi heitteille.

Kyseisessä yksikössä sosiaali- ja terveysalan perustutkinnossa oli lisäksi ainakin puolet peruskoulupohjaisista opiskelijoista maahanmuuttajataustaisia, joista todella monella oli erittäin heikko suomen kielen taito. Sanakirja kädessä moni opiskelija yritti ymmärtää, ymmärtämättä. S2-tukea annettiin muutama tunti viikossa, joka oli täysin riittämätöntä kun alinkaan kielitestin taso ei oltu saavutettu. Opiskelu suomeksi on hyvin vaikeata motivoituneellekin opiskelijalle, jos ei ole tarvittavaa kielen ymmärtämistä. Erityisopettajan aika menikin hyvin paljon opiskelijoille, jotka eivät ymmärtäneet tarpeeksi kieltä eivätkä saaneet näin kirjallisia tehtäviään tehtyä. ”Perinteinen” erityistä tukea tarvitseva opiskelija esimerkiksi oppimisvaikeuksineen oli harvemmin erityisopettajan tukemana, aika ei riittänyt, he ikään kuin jäivät ”kieliongelmien jalkoihin”. Lisäksi mikäli opiskelijalla on laajoja oppimisen pulmia, tukitoimia tarvittaisiin kaikissa oppiaineissa ja lähes kaikilla oppitunneilla. Tehtävä tai tunti viikossa ei ole ratkaisu.

Opettajat esittivät koko lukuvuoden ajan huolensa opiskelijoiden tuentarpeesta ja tasosta. Itsekin sanoin asiasta monesti sekä opettajankokouksissa että sen ulkopuolella. Opettajat näkivät ettei opiskelijat selviydy opinnoistaan ja asiat jäävät oppimatta ilman tukiresurssia. Poissaolot kasvoivat mittaviksi kun tarvittavaa tukea ei ollut. Työssäoppimispaikoista tuli kovaa palautetta esimerkiksi siitä, ettei nuori ymmärtänyt työhön annettua ohjeistusta eikä toiminut ohjeiden mukaan. Työpaikoista selvästi sanottiin, ettei heillä ole esimerkiksi päiväkodeissa, hoitokodeissa ja palvelutaloissa resursseja opettaa kaikkiea opiskelijalle, pohja on liian heikko harjoittelujaksoon. Kävin itsekin monia tämäntyyppisiä keskusteluja työpaikkojen edustajien kanssa. Osa työssäoppimisjaksoista keskeytyi tai keskeytettiin, monesti työelämän aloitteesta. Epäonnistumisen kokemus tukea tarvitsevalle nuorelle. Näiden kokemusten myötä monet työpaikat kieltäytyivät ottamasta nuoria työssäoppimaan (työssäoppimisjaksot olivat lomittain, edellisen ryhmän lopettaessa samaan työpaikkaan meni seuraavan ryhmän opiskelija) ja opettajien tuli saada uusia työssäoppimispaikkoja tilalle kaiken muun työn ohessa. Opettajat tekivät minkä ehtivät, mutta olivat samalla kovassa prässissä. He näkevät opiskelijoiden tuentarpeen, mutteivat pystyneet vaikuttamaan tuen lisäresursointiin. Opiskelijan oikeusturva saada tarvitsemaansa, jatkuvaa ja pitkäaikaista tukea opintoihinsa ei toteudu.

Asia 2. Potilasturvallisuus.

Minusta ei ole joka alalle, eikä ole sinustakaan. Kaikilla meillä on omat vahvuutemme ja omat kehitettävät kohteemme, omat mielenkiintomme jne. Ammattiala, jossa olet vastuussa ihmishengistä, monesti heikoilla olevista lapsista, ikäihmisistä, sairaista ja vammaisista henkilöistä, vaatii tietyntyyppistä luonnetta, kiinnostusta, ymmärrystä ja etenkin vastuuta. Ammattieettiset näkökohdat vahvan ammattitaidon ohella myös korostuvat. Tämän takia sosiaali- ja terveysalalle on ollut aiemmin soveltuvuuskokeet. Nyt ei ole.

Kun soveltuvuuskokeet on poistettu ja samalla kertaa koulutustakuu antaa kaikille opiskelupaikan, alalla opiskelee nyt sellaisia ihmisiä, jotka eivät olisi päässeet soveltuvuuskokeista lävitse. Tulevia ammattilaisia, joita sinä enkä minä hyväksyisi hoitamaan lähimmäisiämme. Näin vuoden aikana nuoria, jotka uhkasivat hakata kaikki, varastivat, valehtelivat, olivat hyvin heikoilla oman jaksamisensa takia, kävivät osastojaksoilla, olivat hyvin ahdistuneita, kärsivät pelkotiloista, traumoista ym. Monesti pohdin voisinko antaa kyseiselle opiskelijalle vastuuta hoitaa esimerkiksi pientä sairasta lasta tai iäkästä monisairasta henkilöä. Monesti vastaukseni (itselleni) oli, etten voisi. Kävin myös usean nuoren kanssa keskustelun aiheesta ja he itsekin epäilivät etteivät ole sellaisessa kunnossa, että voisivat vastata toisesta ihmisestä. Peruskoulusta monesti oltiin suositeltu lähihoitajakoulutusta, jos taitotaso ns. akateemisissa aineissa oli heikompi, joten he olivat senkin myötä hakeutuneet oppilaitokseen.

Alalle soveltumattomia nuoria on niin tuen tarvitsijoissa kuin sellaisissakin, jotka eivät opiskeluunsa tarvitse tukea. Potilasturvallisuus ei siis liity erityisopetukseen tai tuen tarpeeseen suoraan. Nämä kaksi asiaa ovat erillisiä toisistaan, koska potilasturvallisuus koskee koko ammattilaa, oli opiskelijalla tuentarvetta tai ei. Opettajat ottivat useasti puheeksi, miten he voivat toimia omia arvoja ja ammattietiikkaa vasten nähdessään opiskelijan soveltumattomuuden alalle ja saaden siihen vahvistusta myös työssäoppimispaikoista? Miten he voisivat toimia myös alan ammattiliiton eettisiä arvoja ja ohjeistuksia vastaan? Opettajia kehotettiin useasti ymmärtämään ja laskemaan tavoitteita. Ymmärretäänkö siis työpaikoilla, että sosiaali- ja terveysalan tutkinnon pätevöittämä ja Valviran luvan saanut henkilö hakee alalle soveltumattomana jatkossa työpaikkaa sosiaali- ja terveysalalta? Kun opettajat eivät pysty puuttumaan siihen, ehkä vastuu siirretään aikanaan työpaikkoihin rekrytoijille.

SORA-lainsäädäntö on toki voimassa ja kehitetty menetelmäksi ja työkaluksi alalle soveltumattomille opiskelijoille. Kertaakaan lukuvuoden aikana ei kyseisessä yksikössä käytetty kyseistä lainsäädäntöä. Opettajat kyllä kyselivät kovasti sen perään koko vuoden ajan lukuisin huolestuttavin esimerkin mitä talossa tapahtui. Vastauksena saimme, että SORA-laki on niin vaikeata käyttää ja vaatii todistelua ja dokumentointia, eli ei onnistu. Opettajat ajettiin ikään kuin nurkkaan. Osa opettajista kertoi, ettei jaksa enää välittää mistään, tekee vain oman työnsä ja sulkee silmät kaikelta muulta. Osa kaipaili eläkkeellepääsyä, ja monenlaisia joustavia osa-aikaeläkeratkaisuja hyödynnettiinkin. Osa opettajista sanoi olleensa opettajana ammattikoulussa niin kauan ettei enää työllistyisi toisaalle ja yrittää vaan jaksaa. Osa opettajista vaihtoi työpaikkaa, esimerkiksi yhtä aikaan kanssani samalle osastolle tullut kollega sai tarpeekseen jo koeaikana ja lähti toiseen oppilaitokseen.

Pedagogiset toimenpiteet eivät auta potilasturvallisuuteen, mikäli henkilö on alalle soveltumaton. Kuka kantaa vastuun jos koulu ei sitä tee?

Lopuksi

Näin ei voi jatkua. Olen saanut eilisen jälkeen paljon yhteydenottoja molemmista asioista, tuen mittavista tarpeista ja potilasturvallisuudesta. Lähes yksinomaan ne ovat samaa jaettua huolta mitä olen tuonut esiin. Ne ovat olleet hyvin yleisesti nimenomaan hoitotyön lehtoreiden yhteydenottoja (itse opetin erityispedagogiikkaa ja kuntoutusta). Lehtoreilta,  jotka näkevät tilanteen ja ovat yrittäneet puhua ja edistää asiaa työpaikallaan nimenomaan lähihoitaja-koulutuksessa. Osa heistä pohtii nyt, uskaltaisiko kertoa nimellään asiasta lisää ja tarkemmin, vai tuleeko heidän työpaikaltaan sanktiota jos kertoo miten asiat ovat.

Voin vain todeta, avoimuus kannattaa.

omakuva1
Kirjoittajalta:

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *