Koulukuntoisuus vs. koulun kuntoisuus

Tänään blogissani vierailee erityisluokanopettaja Leni Pispala Espoon Rinnekodin koulusta. Koulussa opetetaan esimerkiksi vaikeammin kehitysvammaisia ja autismikirjon oppilaita. Lenillä on tärkeä viesti kouluympärisrön näkökulmasta. Ole hyvä Leni.

Koulukuntoisuus tai lapsen oleminen ”oppimisen tilassa” ovat termejä, mitkä herättävät aina tunteita ja keskustelua ilmetessään.

Olen toiminut erityisluokanopettajana vaikeimmin vammaisten opetuksessa yli yhdeksän vuoden ajan. Näiden vuosien aikana useampi oppilas on tullut kouluumme tai luokalleni ”mahdottoman” oppilaan leimalla varustettuna. Koulupolku entisessä koulussa on päättynyt koulunpäivän lyhentämisten ja keskeytysten kautta sairaslomaan. Tavallisesti syynä on ollut aggressiivinen käytös. Onko aidosti pysähdytty miettimään, mistä tällainen käytös viestii?

Lastenpsykiatri Anita Puustjärven mukaan oireiluna näkyvä käytös voi olla lapsen paras mahdollinen yritys sopeutua sietämättömään tilanteeseen tai edes selviytyä siitä jollain tavalla. Kuka tämän sietämättömän tilanteen aiheuttaa? Lapsi itsekö vai kouluympäristö? Pitäisikö meidän siis lapsen koulukuntoisuuden sijaan pysähtyä miettimään mikä on koulun kuntoisuus?

Lapsi, varsinkaan erityistä tukea tarvitseva lapsi, ei yleensä ole kykenevä muuttamaan käytöstään, ellei aikuinen tee jotain toisin. Tässä tullaan lempimantraani vuosien erityisopetuskokemuksella ”SE JOUSTAA JOKA PYSTYY”. Se on puhuttaessa vaativasta erityisopetuksesta aina aikuinen! Eräs oppilaani kirjoitti pysäyttävän lauseen, mikä jokaisen varsinkin autisminkirjon ja aistipulmista kärsivien oppilaiden kohdalla tulisi painaa mieleen: ”Kukaan tässä koulussa ei ole paha, vaan ruumiinsa vanki, joka kaipaa ymmärrystä”!

Liian vaikea oppilas koululle?

Mitä koulupäivän keskeytyksellä tai sairaslomalle laittamisella halutaan, varsinkin kehitysvammaiselle lapselle, viestiä? Viesti on aika tyly: sinä et ole riittävän hyvä, sinä olet epäonnistunut. Eikö kuitenkin koulun tulisi tuottaa oppilaalle onnistumisen kokemuksia ja sitä, että vaikeuksista ja haastavista tilanteista huolimatta, lapsi on hyväksyttävä juuri sellaisena kuin on. Koulunkäynnin onnistumisella on suuri merkitys lapsen kokonaiskehitykselle ja tulevaisuudelle.

Aistien huomioiminen opiskeluympäristössä

Mitä sitten voitaisiin tehdä toisin? Tämän vuoden lasten oikeuksien päivän teemana on osallisuus. Lasten oikeuksien sopimuksen mukaan tämän tulee näkyä niin, että jokaisella lapsella on oikeus ilmaista näkemyksensä itseään koskevissa asioissa hänen ikänsä ja kehitystasonsa huomioiden. Yritetäänkö tätä aidosti tehdä?

Eräs tuntemani autisminkirjon nuori joutui siirtymään koulusta kotiopetukseen aistikuormituksen ollessa koulussa hänelle liian suuri. Tehdessäni valtuustoaloitetta liittyen aistiesteettömään oppimisympäristöön kysyin häneltä, mitä koulussa olisi pitänyt olla toisin, jotta hän olisi voinut olla siellä. Hän listasi joukon varsin helposti toteutettavia asioita:

*koulussa olisi kiva olla muita lapsia, joilla on samanlaisia vaikeuksia (meiltä puuttuu ns.autismiluokka)

*ei isoja luokkia (normiluokkien tapahtumat ovat liikaa, 25 lasta on liikaa)

*isot ikkunat, paljon luonnonvaloa, ei loisteputkilamppuja

*mahdollisuus liikkua oppituntien aikana (tämä edistää ajattelua ja oppimista)

*luonto lähemmäksi koulua, mahdollisuus olla ulkona, lisää kasveja kouluun, ilmastointi kuntoon (aistiyliherkän mahdoton olla huonossa ilmassa)

*ruokalassa mahdoton melu, ruokavaihtoehtoja enemmän eli vähemmän massatuotettua mössöä, valkoinen leipä sopisi useimmille olisi edes jotain syötävää

Ja sitten pari haastavampaa asiaa, jotka liittyvät opettajan asenteeseen ja ymmärrykseen:

*sellainen vuorovaikutusympäristö, jossa oppilaat tykkäävät opiskella eli positiivinen ilmapiiri (jonka opettaja voi luoda)

*opettaja, joka ymmärtää ja joustaa sen mukaan, mitä lapsi tarvitsee (kunnioittaa autisminkirjon, joilla on usein erilaisia ongelmia/toimintatapoja kuin käytösongelmaisilla). lapsen näkökulman kunnioittaminen (ei sitä, että opettaja määrää ja ”pompottaa”)

Lopuksi

Meidän siis todellakin tulee pysähtyä miettimään koulun kuntoisuutta ja koulun opettamisen tilaa. Meidän on osattava huomioida oppilaan tarpeet oppimis- ja vuorovaikutusympäristön luomisessa. On tarkasteltava kriittisesti saavatko opettajat aidosti riittävät eväät työnsä hyvin hoitamiseen? En usko, että kukaan opetusalan ammattilainen lähtökohtaisesti haluaa ”häätää” oppilaita kotiopetukseen. Esimerkkinä olevan nuoren koulunkäynti olisi voitu mahdollistaa muuttamalla oppimisympäristöä sekä kouluttamalla opetushenkilöstöä.

Tulee myöskin pohtia uuden opetussuunnitelman ihannoimaa avointa oppimisympäristöä ja ilmiöoppimista. Miten uudenlaisen oppimisympäristön vaatimuksiin ovat sovitettavissa niin ikään vallalla olevat ihanteet integraatiosta ja inkluusiosta? Ollaanko uuden opetussuunnitelman pohjalta luomassa olosuhteet, joissa oppiminen ja ylipäänsä selviytyminen on osalle oppilaista erittäin haastavaa, ellei mahdotonta?

 


Kirjoittajalta:

Leni Pispala
KM, erityisluokanopettaja

1 thought on “Koulukuntoisuus vs. koulun kuntoisuus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *