Ratkaisuehdotuksia putoamassa oleville nuorille, ”Pettereille”?

Olen saanut paljon yhteydenottoja, palautetta ja jaettua huolta liittyen aiemman kirjoittamaani nuoren, Petterin tilanteeseen. Yleisesti yhteydenotoissa on oltu sitä mieltä, että jotain pitää tehdä ennenkuin nuori on Petterin kaltaisessa tilanteessa. Näin se toki on. Miksi sitten Petterin kaltaisessa tilanteessa ovat tälläkin hetkellä monet nuoret?

Ratkaisuehdotuksia?

Minulta on pyydetty myös ratkaisuehdotuksia. Tuskin on yhtä sabluunaa, jolla ongelmat poistuisivat. Tarvitaan monenlaisia vaihtoehtoja eri ikäisten erilaisiin tilanteisiin. Joka tapauksessa tarvitaan pitkäaikaista, säännöllistä, monialaista tukea. Sitä ei saa estää viranomaisten kyvyttömyys tehdä yhteistyötä, kiire tai muut epäolennaiset seikat. Ei riitä, jos joku tapaa nuoren kerran viikossa tai kuukaudessa. Nuoresta pitää olla kiinnostunut päivittäin.

En todellakaan ole joka alan asiantuntija. Tutkimukseni tosin kertoo sen todellisuuden, että aika monella hallintokunnan alalla, sekä päättäjien että kentän toimijoiden joukossa, täytyisi nyt oikeasti miettiä mihin taloudelliset ja ajalliset resurssit suunnataan. Seuraavassa joitain ajatuksiani asian tiimoilta.

Millä lastensuojelun toimijoiden laatu varmistetaan?

Ensinnäkin minua kiinnostaa minkälaisiin oloihin ja perheisiin lastensuojelu sijoittaa tukea tarvitsevia lapsia ja nuoria. Sijoituspaikkoja on saamieni tietojeni mukaan liian vähän, varsinkin perhetyyppistä sijoitusta. Ovathan kaikki toimijat laadukkaita eikä oteta kaikkia tarjokkaita mukaan? Tutkijana minua kiinnostaa miten laatu varmistetaan? Oletan, ettei vain yksipuolisesti sijoituspaikan arvioin. Kysytäänhän myös sijoitettujen lasten ja nuorten kommentteja sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä sijoituspaikan henkilöstöstä, asenteista, suhtautumisesta ja toimintatavoista? Kysytäänhän niin, että nämä tukea tarvitsevat lapset ja nuoret ovat vastaustilanteessa ilman sijoituspaikan aikuisia? Heille tulee antaa mahdollisuus kertoa asioista ilman paikan henkilöstöä luottamuksella. Kysytäänhän myös lasten ja nuorten huoltajilta tai biologisilta vanhemmilta jos ja kun he ovat tekemisissä lastensa ja nuortensa kanssa? Onhan tämä tärkeä näkökohta huomioitu?

Toki monet paikat ovat asiallisia, mutta niiden pitäisi olla sataprosenttisesti ja sitä tulisi valvoa jatkuvasti. Lapsi tai nuori, jolla on taustalla problematiikkaa ja erotetaan perheestään, ei tule joutua viranomaisten toimesta tulla sijoitetuksi epäammattimaisiin oloihin (Petterin tavoin). Petteri yritti itse lapsena vaikuttaa epäasiallisiin oloihin, mutta häntä ei kuunneltu. Outoa.

Olen ollut itsekin tilanteessa, jossa erään perhekodin johtaja eli vanhempi esitteli perheensä päätteellä Oy. Hän myös kertoi perhekodin olevan loistava bisnes, sijoituslapsista kuulemma maksetaan hyvin ja niitä kannattaa ottaa useampia. Huolestuin monista muistakin hänen kommenteistaan, se mollaaminen ja leimaaminen, termit sijoitettuja lapsia kohtaan olivat epäasialliset. Hän myös teki selvän jaon omien ja pitkäaikaisessa sijoituksessa olevien lasten suhteen. Samassa kodissa kaikki asuivat, mutta vain omien lasten kanssa lähdettiin esimerkiksi lomalle, matkoille tms. Sijoitetut eivät päässeet mihinkään. Miltä mahtaa siitä sijoitetusta perheenjäsenestä tuntua kun jätetään pois tietyistä perheen asioista? Minulle se ainakin tekisi pahan mielen ja kokisin itseni huonompana perheenjäsenenä, itsetunto murenisi. Itse viranomaisena en antaisi tukea tarvitsevaa lasta tai nuorta tämäntyyppiseen perhekotiin. Raha ei saa olla motivaattori lastensuojelutyöhön. Kysyisin ilmanmuuta ottaisiko perhe sijoitetun lapsen tai nuoren myös ilman siitä saatavaa “bisnestä”. Jos vastaus on kielteinen, sijoituspaikka ei ole oikea.

Ammatillisen toisen asteen toimintatavat?

Toisekseen olen pohtinut toisen asteen oppilaitoksen toimintatapaa tukea tarvitsevien nuorten suhteen. Olen itse käytännössä todennut toimintatavan nurinkuriseksi. Ensin “hukataan” nuori ja sen jälkeen etsivä nuorisotyö “etsii” hänet. Miksi ihmeessä näin? Nuori ei saa tipahtaa oppimisesta tai koulunkäynnistä.

Olisin itse mielelläni ottanut työparikseni ammatilliselle toiselle asteelle viime lukuvuonna esimerkiksi (erityis)nuorisotyöntekijän. Opettaja toki vastaa pedagogiikasta ja opetuksesta, mutta siinä ohella nuorilla tuntuu olevan monenlaista muuta huolenaihetta ja murhetta, joihin he olisivat tarvinneet myös toisentyyppistä tukea. Omille vanhemmille kun ei moni murrosikäine halua enää kaikkea kertoa tai jakaa. Haluaa olla iso, mutta joissain asioissa on vielä pieni. Vaikea tilanne. Osa opiskelijoista käy psykologilla juttelemassa huoliaan, toisille opiskelijoille sekin on liian korkea kynnys. Tuntuu mahdottomalta mennä psykologin luokse, vaikka tämä olisi kuinka mukava ja nuorehko itsekin.

Nuorisontyön toimija olisi voinut oppilaitoksessa konkreettisesti heti ottaa nuoren tarkempien tukitoimien piiriin, soitella ja käydä vaikka hakemassa kotoa kouluun, keskustella, olla läsnä ja ymmärtää monia hankalia tilanteita. Itse mm. opetin viime syksynä 35-40h viikossa ja päälle tulivat kaikki opetuksen suunnittelu- ja arviointityö sekä ryhmänohjaajantehtävät ja muut projektit. Opettajilla ei tunnit riitä, vaikka kiinnostusta olisikin pitää jokainen nuori mukana. Ja toinen tarina ovat ne ryhmänohjaajat, jotka eivät vaan välitä eivätkä kysele esimerkiksi kouluakäymättömän nuoren perään ennenkuin koulusta on eropaperit lähdössä. Tuli nähtyä heitäkin.

Entä toiselta asteella putoavat?

Toisekseen olen huolissani keskeytysmääristä. Parisen viikkoa sitten uutisissa todettiin yli 99 prosenttia peruskoulun päättäneistä nuorista hakeutuneen tänäkin vuonna toisen asteen oppilaitoksiin. Tämä kuulostaa hienolta, vau lähes kaikki! Eihän meillä ole sitten väliinputoajia tai pudokkaita.

Samassa yhteydessä ei vaan mainittu sanallakaan mitkä ovat ammatillisen toisen asteen keskeytysprosentit esimerkiksi ensimmäisenä syksynä tai lukuvuonna. Ketkä keskeyttävät ja miksi? Veikkaan suurimman osan olevan nimenomaan peruskoulussa tukitoimilla opiskelleet, tukea tarvitsevat nuoret. Olen aiemmin todennut erään ison ammatillisen opiston rehtorin huolen suurista tukea tarvitsevien opiskelijoiden keskeytysluvuista. Itse näin saman ja näin myös ketkä keskeyttivät taustatiedot tietäen. Hyvä jos peruskoulupohjaisesta ryhmästä vuoden jälkeen puolet on vielä mukana. Kai näistäkin tehdään tilastoa missä he ovat? Tehdäänhän? Minusta koulutus on epäonnistunut mikäli ensimmäisen lukuvuoden jälkeen 50-60% opiskelijoista on enää ryhmästä mukana. Muutamat opiskelijat toki huomaavat ettei ala ole oikea ja vaihtavat kesken lukuvuoden toiseen oppilaitokseen tai koulutusohjelmaan. Mutta niitä on vain vähän pudokkaisiin nähden. Minusta tämä keskeyttäneiden prosentuaalinen osuus tulisi yhtälailla kertoa viestimissä. Meidän kaikkien alan asiantuntijoiden ja toimijoiden tulisi todella olla näistä nuorista huolissaan.

Mitä kuuluu Petterille?

Ole saanut myös paljon huolestuneita yhteydenottoja Petterin tilanteesta. Mitä hänelle kuuluu? Voiko Petteriä auttaa? Petterille kuuluu tällä hetkellä niin hyvää kuin tilanteeseen nähden vain voi. Hänelle on nyt järjestetty aikuinen, tukea tarvitsevaa nuorta  ymmärtävä ja osaava henkilö rinnalle. Petteri tulee hakeutumaan ohjauksen turvin takaisin toiselle asteelle (vaikka se Petterin sanoin ”pelottaakin hirveesti”), eri oppilaitokseen kuin aiemmin. Koulun ulkopuolinen toimija tulee varmistamaan, että Petteri saa kaiken asianmukaisen tuen ja ohjauksen opinnoissaan ja muutenkin elämässään. Myös Petterin kotiin on järjestetty tukea äidille ja pikkusiskolle. Mieluista vapaa-ajantoimintaakin on löytynyt ja ”hengailu” väärille teille houkuttelevissa porukoissa on Petteriltä vähentynyt.

Petteri pyysi välittämään kiitokset kymmenille tuhansille hänen tarinansa lukijoille ja ”aikuisten oikeesti” välittäville ihmisille. Välittäminen selvästi kosketti myös Petteriä ja hän pidätteli kyyneleitään kun kiitti kaikkia häntä ajateleita. Minä kiitän myös, KIITOS.

Lopuksi

Olisiko sinun lähipiirissäsi kodin, työn tai harrastuksen yhteydessä nuorta joka tarvitsisi tukea opintoihinsa tai elämäänsä? Sinä voit olla se, joka estää nuorta putoamasta ja auttaa, kulkee vierellä välittäen niin koulutukseen, ammattiin, itsenäiseen elämään kuin aikuisuuteenkin liittyvissä tuentarpeissa. Se tuki maksaa aivan varmasti kaiken vaivan moninkertaisesti takaisin.

omakuva1

Erja Sandberg
kasvatustieteen tohtori, erityispedagogi

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *