Millä pelisäännöillä ja osaamisella koulussa operoidaan?

Tässä päivänä muutamana sain yhteydenoton eräältä ulkomaiselta opetusalan henkilöltä, joka kertoi heidän kehittelevän mobiilisovellusta, jota käytettäisiin oppitunnin aikana.  Yhteydenottaja oli suunnittelemassa sovellusta yhdessä suomalaisen ammatillisen oppilaitoksen kanssa. Sain asiasta hieman myöhemmin lisätietoa, ja samalla minulta pyydettiin kannanottoa ja kehitysehdotuksia sovelluksen kehittämistyötä tukemaan. 

Yhteydenottaja kehui minun olevan sovelluksen kohderyhmän asiantuntija, olenhan ADHD-tutkija.  Epäilemättä nimestäni ja asiantuntemuksestani olisi hyötyä markkinoitaessa sovellusta oppilaitosten käyttöön. Sovelluksen takana olleet tahot saattoivat ajatella, että tohtoritason erityispedagogi lisäisi välineen luotettavuutta potentiaalisten asiakkaiden silmissä. 

 Mistä olikaan kyse?

Yhteydenottaja esitteli sovelluksen olevan täydellinen apuväline nykyajan koulukontekstissa toimivalle opettajalle. Sovelluksen nimittäin luvattiin tukevan tarkkaamattomia ja levottomia oppilaita silloin kuin opettajalla tai ohjaajalla ei ole osoittaa heille huomiota eli omaa aikaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan oppijat voisivat käyttää sovelluksen sisältöjä pelimäisesti – eli motivoivalla tavalla. Näin menetellen nämä tukea tarvitsevat oppilaat eivät sitten häiritsisi opetustapahtumaa, vaan olisivat keskittyneitä sovelluksen koukuttaviin sisältöihin. Ehdotettu sovellus ei kuitenkaan liittynyt mitenkään opetettaviin oppiaineisiin tai muihin substanssiasioihin. 

Tämä yhteydenotto jäi pohdituttamaan minua erityisopettajana ja erityisesti tarkkaamattomien oppilaiden asiantuntijana. Minua huolestuttaa, että mihin suuntaan kouluissa käytettävät sovellukset ja välineet ovat menossa? Onko teknologia renki vai isäntä? Pohdiskelin myös sitä, että mikä on teknologian ja pedagogiikan välinen suhde kouluympäristössä ja opettajan työssä? 

Keskustelu johti toiseen..

Keskustelin asiasta myös digitaalisten välineiden, erityisesti mobiililaitteiden, opetuskäytöstä väitelleen yliopistonlehtori, KT, Jari Larun kanssa, joka työskentelee opettajankouluttajana ja koulutusteknologina Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa. 

Jari Laru näkee teknologian roolin välineenä, joka on alisteinen ylemmän tason oppimisen ja opettamisen suunnittelulle. Koulujen opetussuunnitelmat ja maamme lainsäädäntö on tehty turvaamaan tasapuoliset mahdollisuudet opiskella niin peruskoulussa  kuin toisen asteen oppilaitoksessa. Laru on huolissaan siitä, että digitalisaatio nähdään kunnissa helposti säästöjen mahdollistajana, eikä havaita sitä, että se parhaimmillaan tukee oppimista ja opettamista mahdollistamalla sekä yksilölle että ryhmämutooiselle oppimiselle uudenlaisia oppimiskokemuksia ja opitun sisöllön jakamista. 

Yhteydenottajan esittelemä sovellusidea on Jari Larunkin mieelestä esimerkki vääränlaisesta digitalisaatiosta, jossa kehitetään sovellus kompensoimaan puuttuvaa opettajaresurssia vailla sisällöllistä tai pedagogista kunnianhimoa. Sovelluksen avulla voitaisiin mahdollisesti jopa säästää koulunkäynninohjaajista, opettajista ja muista resursseista, vaikka itse sovellus olisikin vain tukea tarvitsevien oppijoiden harhailevaa tarkkaavaisuutta kiinnittävä peli. 

Larun mukaan digitalisaationkin aikana opettajan keskeisin tehtävä on opettamisen ja oppimisen suunnittelu. Käytettävät välineet ja sovellukset vain muuttuvat teknologian kehityksen myötä, mutta niiden on edelleen tuettava itse ydintoimintaa. Irralliset “appsit” ja hetkellisesti motivoivat pelit voivat toimia hyvin lyhyen aikaa, mutta varsinaiseksi ratkaisijaksi niistä ei ole oppilaitosten, kuntien ja kuntayhtymien resurssipeleissä. Päinvastoin, onnistunut digitalisaatioo edellyttää riittävää tukihenkilöstöä, täydennyskoulutusta, välineistöä ja asiallisia ohjelmistoja.  

Busineksella kouluun? Kenen parhaaksi?

Tutkijat, rehtorit, opettajat ja muut koulutusta lähellä olevat tahot saavat nykyään paljon yhteydenottoja erilaisilta sovelluskehittäjiltä, myyjiltä tai projektikehittäjiltä. Osa ehdotuksista on kannatettavia ja ne johtavat koulun ja pedagogiikan kehittymiseen, mutta ollaan aivan hakoteillä, jos kouluissa aletaan käyttää pedagogisesti merkityksettömiä sovelluksia tukea tarvitsevien oppijoiden rauhoittamiseksi.  

Suomalaisessa peruskoulussa oppilaita ei jaotella tiettyihin muotteihin. Esim. Perusopetuslaki määrää koulut tukemaan tukea tarvitsevia sekä räätälöimään ja kokeilemaan erilaisia pedagogisia tukitoimia. Se mikä sopii yhdelle, ei ehkä sovellu toiselle. Oppilaat ovat yksilöitä. Pedagogiset tukitoimet ovat myös moninaisia.  

Kuitenkin sovelluskehitystä ehdottanut henkilö oli kiinnostunut todella yksityiskohtaisista asioista, jotka olisivat tyypillisiä ADHD-oireisille oppijoille. Hän oli kiinnostunut esimerkiksi siitä millaista musiikkia sovelluksessa tulisi olla.  

Vaikka henkilöllä olisi tarkkaamattomuutta, keskittymispulmia, hän on aina yksilö. Ei ole mahdollista (ainakaan vielä) kehittää sovellusta, joka soveltuisi kaikille kohderyhmään kuuluville oppilaille. Mikäli markkinoille tuodaan sovellus, jonka väitetään sopivan ADHD-oireisille oppilaille, voimme tehdä karhunpalveluksen joillekin oppilaille.  
 
Esitetty ADHD-oireiden tarkkaavaisuutta parantava pelisovellus voikin toimia päinvastoin, sillä se voi vain pahentaa oppilaan jumittamista peleihin. Oppilaan peliaddiktio voi vain pahentua, kun hänellä voi olla jo muutenkin taipumusta kiinnittää huomio monia vahvoja ärsykkeitä sisältäviin peleihin. Haluaako koulu vielä lisätä lapsille ja nuorille näitä haittavaikutuksia ja samalla vähentää opetussuunnitelman mukaista oppimista?  

Toisin kuin sovellusideaa esitellyt henkilö ajatteli, tarkkaamattomuus on eri oppilailla eri tavalla painottunutta. Jo ADHD:n lääketieteellisessä luokittelussa tunnetaan 3 erilaista alatyyppiä. Toinen oppilas on omissa ajatuksissaan ja hyvinkin rauhallinen, kun toinen on sähäkkä toimimaan ja pysymään aloillaan. Yhdellä on käytöspulmaa ja toinen käyttäytyy kuin enkeli. Toisella on lisäksi oppimisvaikeuksia ja toisella ei. Joku oppilaista tarvitsee opetuksen eriyttämistä alaspäin ja joku toinen taas ylöspäin. Mitään keskivertotapausta meillä ei ole tarkkaamattomienkaan parissa, joten kovin yksinkertainen sovellus ei tulisi kysymykseen. 

Koulussa emme myöskään toimi lääketieteellisessä viitekehyksessä vaan pedagogisin perustein. Emme siis voi kehitellä tietylle ryhmälle jotain sovellusta, joka sellaisenaan ratkaisee “ongelman”.  Se yritys toki iskee kultasuoneen, joka osaa sovelluksia niin lukivaikeuksiin, matematiikan vaikeuksiin, käytöshäiriöihin kuin vaikkapa tunnepulmien kanssa painivalle. Eipä olisi haitaksi sekään jos kielellisin häiriöihin tai aistipulmia omaaville olisi helpot ja näppärät sovellukset.  

Kehityskin kehittyy, mutta malttia toteutuksiin!

Teknologian kehittyessä osa yllä mainituista haasteista pystytään jo nyt ratkaisemaan. Esimerkiksi ohjelmistojätti Microsoft on kehittänyt lukivaikeuksisten oppijoiden tueksi syventävän lukuohjelma -työkalun, joka kykenee auttamaan oppilasta kaikilla koulussa käytettävillä kielillä tunnistaen myös käytettävän kieliopin. Julkaisuvaiheessa on myös puheentunnistuksen täydellinen integroituminen niin teksinkäsittelyohjelmaan kuin esitysgrafiikkaohjelmaan integroitu tekoälyä hyödyntävä sisältöjen kuvailu.  

Yhteyttä ottanut henkilö ei kuitenkaan ollut kehittämässä yllä mainittuja uusia teknologioita hyödyntävää sovellusta, vaan “hokkuspokkus” teknologiaa, jonka tarkoituksena oli lähinnä pitää häiritsevät ADHD-oppilaat rauhallisena – pelaamassa sovelluksen tarjoamia sisältöjä. Helppo ratkaisu, joka ratkaisee oppimisen ja koulunkäynnin tuen ja inkluusioon haasteita nerokkaalla toteutuksellaan? Päinvastoin, ollaan metsässä jos me opettajat lähdemme tällaiseen mukaan. 

Jos pohditaan mikä auttaa oppilasta keskittymään niin se ei ole pelaaminen. Se on toiminnallisuus ja liike. Tarvitaan monenlaista tekemistä ja myös motoriikan sallimista oppitunnin aikana. Oppilaita auttavat myös selvät opettajan luomat struktuurit, annetun ohjeistuksen pilkkominen, visuaalinen tuki puhutulle asialle, ympäristön huomioiminen/ räätälöiminen sekä tuki toiminnanohjauksen kaikkiin vaiheisiin. Nämä kaikki ovat pedagogisia toimia, joita jokaisen opettajan tulee käyttää kaikkien oppilaiden kanssa, ja niistä hyötyvät erityisesti tarkkaamattomat oppilaat. Haittaa näistä ei ole kenellekään.  

Lopuksi

Kehittyvä teknologia tarjoaa jo nyt ratkaisuja näihin haasteisiin ja tulevaisuudessa se mahdollistaa yhä paremman yksilöllisen tuen, mutta teknologia ei ole voi olla itsetarkoitus.

Kirjoittajilta:

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

%d bloggaajaa tykkää tästä: