Erja Sandbergin blogi

Amisopen elämää 22.10.2018 reformin keskellä

Tänään haluan jakaa tänään saamani kirjoituksen amisopen päivästä. Tämä herättää minussa monia asioita. Millainen on työyhteisön työhyvinvointi? Entä opiskelijoiden tuki? Esimiesten toimintatavat? Miten tähän tilanteeseen on päädytty? Lue itse ja pohdi millaista olisi olla tällaisella työpaikalla joko opettajana tai opiskelijana.

Pitkästä aikaa normaali amisopen arkiaamu. Palaudun vähitellen 1.5kk:n sairausloman jäljiltä työhöni.

Parkkeeraan pihaan. Olen päättänyt sitkeästi luopua huonosta tavastani (ihan vain itseni vuoksi), mikä alkaa välittömästi, kun minun on noustava autostani ulos. Joudun muistuttamaan itseäni siitä askeltaessani kohti ulko-ovea. Nimittäin sen, että inhoan tätä paikkaa ja tiettyjä tähän liittyviä asioita nykyisin enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tiedän ja tiedostan, että niin ei saisi olla. Tunnen syyllisyyttä, että koen noin.  Ärsyttää tuo oppilaitoksen logokin, mikä minusta liiankin leppoisasti antaisi ymmärtää, mutta todellisuudessa ei ymmärrä antaa. Yhtään mitään. Enää. Olen kulkenut tätä koulutietä kohta 10v.

Aiemmin minua kantoivat sitkeä toiveikkuus ja pedagoginen rakkaus. Nyt opettajan työssäni priorisoituvat muut asiat. Tai syy, miksi tätä työtä teen on nykyisin täysin eri vaikuttimista, ”koska pimeän hetkellä nykyisin äänet niin on sanoneet” kuten Edelmanin Samppa laulelee autoradiossa. Se syy on  puhtaasti toimeentulo. Estän itse itseni syrjäytymistä tekemällä työtä, missä koen arvoristiriitaa lähes jatkuvasti nykyisin.  Oppilaitoksen fokus on estää nuorten syrjäytyminen. Inhoan tätä, että inhoan sitä mistä aiemmin sain niin paljon!  Mikä ei alunperin edes tuntunut työltä.

Sen tiedän, että edelleenkin silti rakastan opettamista ja pedagogiikkaa. Se rakkaus ei ole kuollut. Onneksi. Pelkään silti kroonisesti, että pedagoginen rakkaus on unohtunut metakognitoiden, tehokkuuden ja didaktisten prosessieni taakse. Pelkään, että jossain kohtaa en enää tunnista, enkä tunnusta tuotakaan. Pelkään uppoavani tämän järjestelmän sekasortoon. Pelkään, että pelkoni tätä järjestelmää hallinnoivia ihmisiä kohtaan voittaa. Välillä koen tulleeni Auswitchin porteille: ”arbeit macht frei”.  Tänäänkin tuntuu siltä.

Välillä tuntuu siltäkin, että lähestyessäni työpaikkaani alan jo tietoisesti keräämään tasapainoani, jotta pysyn siinä myrskyn keikuttamassa laivassa pystyssä. Titanicin ja Auswitchin sekoitus. Minun työpaikkani nykyisin. Aika hirveää. Sellaisena tämä kuvio minulle kuitenkin psykologisesti näyttäytyy tällä hetkellä.

Ikävä  rallatus alkaa soimaan päässäni joka askeleella. Sen ääni voimistuu ja voimistuu ”yök yök yök…” Elämme halloween aikaa. Tuo edellä mainittu ympäristökombo voisi olla kiehtova hetkellisesti siitä näkökulmasta. Meidän halloweenimme kuitenkin jatkuu, kun muilla loppuu. Meillä se on alkanutkin aiemmin.

Avaan tasan klo 8.30 oven, minkä takana on reformin haasteet, muutama (lähes) loppuun palanut kollega, muutama syyslomalta palannut kollega,  monikulttuurinen opiskelijakaarti. Kysymyksiä käytävillä ”hei ope, kuka on mun ope tänään, missä luokassa ollaan, mitä meillä oli tänään???” Puhelimien soimista, iloisesti tervehtiviä koulutussopimusjaksoilta palanneita opiskelijoita, väsyneitä lattialla makaavia opiskelijoita. Voimakkaita parfyymeja. Säntäileviä, kovaäänisiä teinejä. Omalla tavallaan sympaattista  nopeasti silmäiltynä.

Huokaisen ensimmäisen kerran raskaasti  klo 8.33 kiivettyäni kolmannen kerroksen työhuoneeseeni. Kopiokoneella ahkeroi kollegoita hyvässä vireessä. Mietin, mistä he ammentavat tuon kyvyn näyttää niin älyttömän seesteisiltä. Vaikka meistä jokainen tietää, että olemme törmänneet jäävuoreemme ja laivamme on jo osittain upoksissa. Minulla on päälläni näkymätön pelastusliivi. Se ilmestyy päälleni kuin vahingossa nykyisin aina, kun edes mietin nykyistä työtäni. Sen tehtävä on ennen kaikkea auttaa siinä, että lopetan vastustamisen, kun joudun veden varaan. Tässä tapauksessa jääkylmään nopeasti kangistavan veden varaan. Ehkäpä näillä kollegoilla on samanlaiset. Emme ole kuitenkaan ikinä keskustelleet siitä, mikä heitä pitää pinnalla. Emme koskaan ehdi, sillä jokainen yrittää osaltaan paikata laivamme kylkeen syntynyttä reikää ja selvitä jalat kuivina. Se on nykyisin päivien agenda. Jos pitäisi käyttää yhtä ainoaa sanaa, mikä kuvastaisi pääkäsitteenä työtäni/työtämme amiksen lähihoitajakoulutuksessa, olisi se ”selviytyminen”.

Selviytyminen pitää sisällään lukuisien erilaisista jännitteistä syntyneiden tulipalojen sammuttamista. Meillä ei ole ollut lukujärjestyksiä enää tänä syksynä. Meille annettiin ymmärtää niiden olevan vanhanaikaisia ja yksilön vapautta rajoittavia. Moni pedagogi kuitenkin epäili ja osasi jo etukäteen aavistella, mitä tästä seuraa. Kaaos! Opiskelijat harvemmin tietävät ja tunnistavat mihin heidän tulee aamuisin saapua. Jatkuvat sekavuudet ja epäselvyydet pelkkien tilojen suhteen hankaloittavat päivien kulkua merkittävästi. Luokkatila voi myös muuttua päivän mittaan, sillä opettajien itsensä tekemissä varauksissa voi olla päällekkäisyyttä. Itseohjautuvaksi yhtäkkisesti muuttuneet teinit ja vanhemmatkaan opiskelijat eivät löydä välttämättä oikeaan paikkaan päivän mittaan. Diginaatiivit toki tiedottavat toisilleen aktiivisesti, mikä tila on kulloinkin käytössä, jos joku on eksynyt. Tuntiresursseista ja päivän kulusta iso osa menee näihin selvityksiin. Vielä vuosi sitten mm. opettajien säntillisiin työsuunnitelmiin liittyvät lukujärjestykset eivät nostaneet tällaista ongelmaa eteemme.

Jatkuva informaatiokaaos hämmentää näin digiaikana. Se liittyy hyvin moneen asiaan. Huomaan kummastelevani jatkuvasti sitä, miten vähän kommunikoimme, tiedotamme ja jaamme asioita, vaikka kaiken pitäisi olla aiempaa jopa helpompaa. Kaipaan jopa sairaalan suullisia aamuraportteja. Olen työryhmäni ns. nuoriso-osastoa ikäni puolesta, mutta henkiseltä iältäni taidan olla konservatiivisin. Kaipaan niin monia vanhoja asioita takaisin. Tämä on tietenkin hulluutta myöntää, sillä on selvää, että saan monen muun leiman lisäksi myös ”muutosvastarintainen” leiman otsaani.

Kun olemme saaneet koottua ryhmät oikeisiin paikkoihin ja opiskelijoille on selvinnyt esim. se, kuka heitä tänään edes opettaa voimme aloittaa. Tänään kanssani on kolme ns. ”hitaimman uimaradan” etenijää. Keskustelemme tavoitteista, kuinka opinnot etenisivät jouluun saakka. Mitä asioita tulisi kerrata, mitä käydä jopa uudelleen läpi intensiivisemmin. Huolestuttavan paljon asioita on vielä haltuun ottamatta. Silti kaksi heistä on suorittanut jo yhden vaativan perusjakson osan. Hämmästyttää jossain määrin sekin. En rehellisesti sanottuna ymmärrä, kuinka se voi olla edes mahdollista, kun opiskelijat itse kertovat osaamisestaan. Wilma näyttää myös tyhjää opintosuoritusten osalta.

Uima-allas -metaforassa minusta tuntuu kammottavalta todeta se, että nämä kanssani olevat tulevaisuuden toivot ovat vielä erittäin kaukana uimataidosta. He hädin tuskin pysyvät edes pinnalla. Olettamus olisi, että tämän verran oppilaitoksessa olleina heillä olisi jo vankempi perusta osaamiselle. Kukin heistä on kellunut vuoden verran jo oppilaitoksessamme. Yritän selvittää, miten he ovat edenneet tähän saakka. ”Räpiköiden” toteaa yksi. Mitä pidempään heitä kuulostelen, sitä enemmän saan jälleen kerran käsityksen ja vahvistuksen kokonaisuudesta. Heidät on otettu juhlapuhein vastaan, mutta jossain kohtaa heitetty veteen ilman uimataitoa. Opettajat altaan reunalla ovat vaihtuneet tiuhaan täysin opettajista itsestään riippumattomista syistä. Vuoden aikana yhdellekään opettajalle ei ole ehtinyt muodostumaan kokonaiskuvaa opiskelijan osaamisesta. Opiskelija ei hahmota sitä kunnolla itsekään. Ei suuntaa eikä syvyyttä, missä hänen tulisi oppia ja osata pärjätäkseen isossa altaassa.  Jatkuvat muutokset aikatauluissa tai vaihtuvat opettajat eivät ole ainakaan lisänneet sitoutumista opintoihin. Sen toteavat kaikki kolme edessäni istuvaa tulevaisuuden toivoa.

Opettajana turhautumisen astetta nostaa se, että olen ja olemme myös ryhmänä tiedottaneet kaikista näistä asioista koko ajan eteenpäin esimiehillemme. Olemme pyytäneet selkeitä yhteisiä linjauksia ja päätöksentekoa. Pyrkimys on ollut omalta osalta tukea sitä, ettei informaation kulussa tapahtuisi katkoksia.  Itse olen kaivannut samaa kuin opiskelijat: sitoutumiseni tukemista työyhteisön perustehtävään, yhteisiä tavoitteita ja pelisääntöjä.  Niitä ei käytännössä ole. Jokainen on luonut oman henkilökohtaisen selviytymistrategiansa kaaoksen keskelle. Sen huomaan jälleen kerran tänäänkin.

Myös meidät opettajat on heitetty reformin hengessä kylmään veteen. Sieltä kiivetään uupuneina uudelleen ja uudelleen ylös uppoamaisillaan olevaan laivaan vaikka rationaalisinta olisi kroolata ja lujaa poispäin siitä laivasta. Työyhteisössäni haaste on johtaa ilmiöitä, joita syntyy em. perustehtävien ja asiantuntijoiden henkilökohtaisten päämäärien osalta. En kadehdi lähiesimieheni tehtävää nykyisin. Laivan uppoamisen estämisen ohella hänen tulisi kyetä rauhoittamaan henkilökunta ja tukemaan siinä, että me taas puolestamme pystyisimme tukemaan opiskelijoitamme. Koordinaatit ovat totaalisen hukassa kaikilta tämän laivan matkustajilta ja perämiehiltä. Tavallaan meitä yhdistää tämä lohduton sekasorto, toisaalta taas hajoittaa.

Jopa Auswitch-analogia ryöpsähtää kaikessa karuudessaan mieleeni aika ajoin, kun näen, miten tässä kaaoksessa toimitaan psykologisesti. Minusta tuntuu ajoittain, että ihmiset työpaikallani ovat kuin emotionaalisesti kuolleet ja turtuneet nykyisin. Kaaoksesta on tullut niin arkipäiväistä, ettei se edes liikuta ilmeisesti enää ihmisiä. Sitten taas syyllistyneenä mietin, olenko minä sitten liian sensitiivinen, kun reagoin näin vahvasti? Ylireagoinko?  En vain haluaisi katsoa vierestä, kun arvostamani päämäärä: ammattitaitoisten ja osaavien tulevien ammattilaisten tukeminen ammatillisessa kasvussa tuhotaan pienin, mutta varmoin toiminnoin. Minulle ei ole selvinnyt miksi. Syy on minulle ihan yhtä järjetön kuin toisen maailmansodan tuhoamisleirit. Anteeksi vain  tämä voimakas näkemykseni. 

Asiantuntijuudella, minkä olen vuosien saatossa hankkinut tähän ammattiin päätöksentekoni  tueksi, ei ole minkäänlaista arvoa. Sen olen jo lähes ja miltei hyväksynyt. Kohtalooni tyytynyt.

Iltapäivä jatkuu kertaustunneilla hengittämisestä. Opiskelijan tulisi osata kertoa erilaisista hapenantovälineistä, hapesta, ilmatienhallinta keinoista, tunnistaa hengitykseen liittyviä ongelmia jne. tässä vaiheessa jo melko paljon. Tunnustelen kyselemällä heille rakentunutta tietoa. Osalla on hyvä pohja, suurimmalla osalla erittäin heikko. On pakko aloittaa alusta. Ihan kaikki. Osallistan mielestäni opiskelijat koko ajan mukaan. Silti osaa ei selkeästi kiinnosta ollenkaan. Mietin jälleen kerran heidän motiivejaan. Opettajasta itsestään saa loppupäivään jo lähes oman elävän simulaation. Hyperventiloin pelkästä ajatuksesta, että tämä porukka pitäisi lähettää tällä osaamisella koulutussopimusjaksolle. Silti tiedän, että niin vain pitää tai tulee sanomista.  Osan kohdalla en ole mitenkään vakuuttunut, että he ovat ymmärtäneet suomenkielellä annetun opetuksen. Edes h-i-t-a-a-l-l-a selkosuomenkielellä. 

Lähden kotiin. ”Home take message” opelle itselleen on tänään:

”Muista laittaa lentokoneessa happimaski aina ensin omalle naamalle, sitten vasta auta muita”….

Päivän arvosana: 6+ Tästäkin päivästä selvittiin. Plussa siitä, että tämäkin päivä poiki ainakin 4 UUTTA ideaa parantaa tilannetta. Se ei siis vielä ole totaalisen toivoton. Välttävä arvosana kuitenkin siitä, että tunnen näin paljon negaatiota. 

Amisope

P.S. Tiistaiaamuna klo 8.10 olen keskustelemassa Yle radion Uutisaamussa amiksesta.

 

 

Täältä pääset lukemaan muita blogikirjoituksiani

Aloita keskustelu

2 vastausta

  1. Kyllähän todella toivottoman tuntuu olosi olevan. Heppoisilta tuntuvat myös ne tuet, joita sinuakin varten on varmaan sinne luotu, josta voisit apua/työnohajusta pyytää. Mitä tekevät teidän esimiehet, työsuojeluvatuutetut jne? Eikö sinulla ole yhtään työkaveria samassa veneessä? Me täällä äyskäröimme porukalla vettä uppoavasta paatista ja samalla hirnumme näille mullistuksille paskaisen naurun: vielä joskus kokemuksen ääntää kuullaan ja niistä saadaan ääri- ja vauhtiviivat näille hommille. Tsemppiä!

  2. Tämä kirjoitus kosketti hyvin henkilökohtaisella tavalla. Samanlaisia ajatuksia on täälläkin, itse toimin myös lähihoitajakoulutuksessa ammatillisena opettajana, vahvan sairaanhoitajataustan ja opettajankoulutuksen turvin.
    Kauas on matkattu ja laiva on uppoamassa.Se aiheuttaa surua, turhautumista ja raivon kyyneleitä.

    Itse olen päättänyt asentaa itselleni pelastusliivin ja happimaskin ja haen aktiivisesti muita töitä terveydenhuollon puolelta, en todella enää opetuspuolelta. Iso unelma on rysähtänyt seinään ja on aika suuntautua uudelleen. Hirvittävä sääli ja myös yhteiskunnan varojen hukkaamista kouluttaa ammatillisia opettajia, jotka itseään suojellakseen lähtevät pois.

    Voimia meille kaikille ammatillisille opettajille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Leave the field below empty!