Erja Sandbergin blogi

Ammatilliset oppilaitokset nurkassa? Kyllä!

Lauantaina 26.11 helsinkiläinen opettaja Aina-Leena Koivusalo kirjoitti Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla ammattikoulujen ajetun nurkkaan. Avaan seuraavassa sekä omien toisen asteen lehtorin kokemuksen pohjalta ja monien siellä vuosia opettaneiden (ja edelleen opettavien) lehtorien kannalta asiaa muutamin esimerkein. Kokemukseni pohjaavat yhteen oppilaitokseen eli toivon ja uskon, että jossain toisaalla ollaan vielä paremmissa kantimissa. Myös HS:n mielipidekirjoitus on helsinkiläisen opettajan kynästä. Ehkä pääkaupunkiseudulla tilanteet näkyvät paremmin kun opiskelijoita on paljon?

Onko nuorisotakuu vitsi?

Koivusalo kuvasi kirjoituksessaan nuorisotakuun olevan lähinnä vitsi, koska opetus- ja tukiresurssit eivät ole tällä hetkellä kohdallaan. Todellakaan eivät ole. Toisen asteen ammatillisiin oppilaitoksiin hakeutuu yhä enemmän koulutustakuun myötä tukea tarvitsevia oppilaita, esimerkiksi yläkoulunsa erityisopetuksessa mittavia tukitoimia tarvinneita nuoria. Tämän vahvistavat ammatillisten oppilaitosten opintosihteerit, erityisopettajat, ammattiaineiden opettajat jne. Myös ammattiliitot ja työnantajajärjestöt saavat palautetta “kentältä” ohjauksen ja tuen lisääntyvästä tarpeesta kuulemani mukaan yhä enemmän.

Tukea tarvitsevat opiskelijat ovat ehkä yläkoulun opinto-ohjaajan kannalta “helppo” ohjata ammatilliseen oppilaitokseen, mikäli opiskelijalla ei ole kiinnostusta tai mahdollisuuksia lukioon tai oppilaalla on todettu esimerkiksi oppimisvaikeuksia. Onko kuitenkaan oikein ohjata heitä vain eteenpäin varmistamatta saavatko nämä tukea tarvitsevat nuoret asianmukaisen resurssin opetukseen ja tukitoimiin? Mielestäni ei. Kantaako yläkoulun opo myös vastuun ohjauksestaan? Toivottavasti. Luotetaanko yläkoulussa, että JOKU hoitaa asian parhain päin sitten toisella asteella. Näitä jokuja on siellä aivan liian vähän ja opiskelija ehtii turhautua ja keskeyttämään koulutuksensa ennenkuin siihen ehditään reagoida. Sen jälkeen hämmästellään miksi meillä on joukko nuoria, joilla ei ole ammattia eivätkä ole koulutuksessa.

Mielestäni meidän on saatava yhä vahvemmin nuorisotyö mukaan nivelvaiheessa peruskoulusta toiselle asteelle. Kun peruskoulu eikä toinen aste ehdi, voisiko nuorisotyö ehtiä? Voisiko nuorisotyöntekijä “saattaen vaihtaa” peruskoulussa todennetusti tukitoimia tarvitsevan nuoren eteenpäin koulutukseen? Voisiko tästä tehdä maininnan esimerkiksi HOJKSiin yläkoulussa? Olisiko nuorisotyöntekijöillä myös mahdollisuus seurata esimerkiksi ensimmäinen syksy nuoren opintoja ja reagoida tuen tarpeeseen kun toinen aste ei ehdi? Meillä on myös joukko nuoria, joille esimerkiksi aamulla kouluun lähtö on vaikeata. Kun ei olla koulussa kuin osa päivässä, osa asioista jää oppimatta ja edelleen ongelmat vyyhtiytyvät.

Entä tukea tarvitsevat maahanmuuttajat?

Oma lukunsa ovat maahanmuuttajat, joilla monesti on kielitaidossa vielä opiskelua vaikeuttavia pulmia. Totesin esimerkiksi viime lukuvuonna yhden opiskelijani olevan luku- ja kirjoitustaidoton sekä omassa äidinkielessään puhumattakaan suomen kielessä, vaikka hänellä oli peruskoulun päättötodistuksessa äidinkieli arvioitu numerolla 7. Millä perustein näitä katteettomia osaamisen arviointeja tehdään? Kun tämä nuori testattiin erityisopettajan toimesta mittavien pulmien tullessa ilmi, hän turhautui. Opiskelija väritti mustalla tussilla erityisopettajan tietokoneen sähköjohtoja sen ajan mikä olisi pitänyt käyttää testiin. Myöhemmin testitilanne uusittiin, ja tulokset olivat todella heikot. Jälleen epäonnistumisen kokemus opiskelijalle. Olisiko tämä voitu välttää? Kuinka Suomessa pääsee todella heikolla luku- ja kirjoitustaidoilla, jopa -taidottomana peruskoulusta toiselle asteelle?

Monesti viime vuonna näitä tilanteita seuratessani, tuli mieleen, halutaanko maahanmuuttajanuoret vaan eteenpäin peruskoulusta heikosta kielitasosta huolimatta opiskelemaan ammattiin. Opintoihin, joissa he saavat epäonnistumisen kokemuksen, kun eivät ymmärrä opetusta. Omakohtaisesti näin monissa ryhmissä nuoria, joilla ei ollut mahdollisuutta opiskella suomen kielellä. Se turhauttaa ja antaa nuorelle epäonnistumisen kokemuksen. Tulisiko meidän ensin saada tarvittava peruskielitaito (ja varmistaa se esimerkiksi yleisellä kielitestillä) ennenkuin opiskelija joutuu kohtaamaan esimerkiksi ammattitermistöä? Esimerkiksi yksi opiskelijani ei osannut sanoa  lausetta “Mikä sinun nimesi on”. Jos peruskielitaito on vielä kehittymättä, mielestäni on todella vaikeata ymmärtää esimerkiksi opiskeluihin kuuluvaa aseptiikkaa tai mikrobiologiaa.

Miten opettaja saa arvioida osaamista?

Anna-Leena Koivusalo myös toteaa kirjoituksessaan, ettei ammatillisissa opinnoissa opiskelijalla ole läsnäolovelvoitetta tunneilla. Hän on aivan oikeassa. Opiskelijoiden ei tarvitse olla läsnä muilla kuin toiminnallisilla ryhmätunneilla (ja tästäkin luistetaan..). Jotkut opettajat kontroloivat tätä, osa ei mitenkään. Jos opiskelija ei ole oppimassa eikä opiskele asiaa itse, on hankala osata asiaa. Ja kun opettajat eivät saaneet vaatia opiskelijoilla olevan oppikirjoja, opiskelijoilla ei ollut oppikirjoja.

Opettajat eivät myöskään saaneet pitää kokeita, koska kokeissa voisi paljastua faktaa, ettei opiskelija osaa. Tämän jälkeen opettaja voisi virallisesti esittää esimerkiksi johdolle huolensa opiskelijan osaamattomuudesta. Kun ei testata teoriatiedon osaamista, ei voida tietää osaako opiskelija vai ei. Johdolle helppo ratkaisu? Toiminnallisia kokeita järjestetään ja monet niistä tehdään pareittain tai pienryhmissä. Tässä osa opiskelijoista tarkoituksella jättäytyy taka-alalle eli saa suorituksen osaamatta “siivellä”. Monesti näitä ovat juuri ne opiskelijat, jotka eivät käy tunneilla, kun asia opetetaan tai ne, jotka tarvitsisivat asian omaksumiseen ja ymmärtämiseen enemmän aikaa ja tukea kuin sitä on tarjolla. Piiri pieni pyörii..

Miten ja missä järjestyksessä tutkintoa opiskellaan?

Kohtasin ammatillisessa koulutuksessa myös kaikenlaisia kiintoisia opintokokonaisuuden suoritusmuotoja. Sekä opettajat että opiskelijat ihmettelivät näitä ratkaisuja. Esimerkiksi osa peruskoulupohjaisista ryhmistä laitettiin aloittamaan lähihoitajaopintonsa suoraan kuntoutumisen tutkinnonosasta, joka osalla taas oli opintojen viimeinen tutkinnonosa.

Osa opiskelijoista (15-16v. ikäisiä) laitettiin ensimmäisenä syksynä työssäoppimaan vaikeasti sairaiden tai vammaisten henkilöiden hoito- ja kuntoutuslaitoksiin, vaikkeivat olleet läpikäyneet ihmisen kasvua ja kehitystä millään tavalla. Heillä ei ollut perustietoja, miten asiat ilman sairautta tai vammaa etenivät, joten heidän oli hyvin vaikeata omaksua tai nähdä miten kehitystä tai kuntoutumista pitäisi tukea. Tästä tuli kovaa palautetta “kentältä”. Myös opiskelijat kokivat etteivät pääse työssäoppimisen tavoitteisiin kun perustietoja aiheesta ei oltu käyty läpi. Osa opiskelijoista taas sai aloittaa työssäoppimisensa esimerkiksi tavallisen päiväkodin ryhmässä, jossa lapsilla kehitys eteni ilman poikkeamia tai viivästymiä. Opiskelijat opiskelivat siis ryhmittäinkin eri järjestyksessä tutkinnonosia, ja tämä laittoi heidät toisiinsa verraten eriarvoiseen asemaan. Tietävätkö opiskelijat ja heidän huoltajansa tämän?

Johdon toimesta myös esitettiin, että opiskelija voi “hypätä” kesken lukuvuoden missä vaiheessa tahansa opintoihin mukaan, mihin vaiheeseen vain. Tämä tekee opettajille hankalaksi suunnitella opintokokonaisuuksia, juuri kuten Koivusalo tekstissään kirjoittaa. Jos ensin opiskelija käy esimerkiksi perustietoon pohjaava erikoisemman/monimutkaisemman kurssin ja vasta tämän jälkeen tulee perustietojakso asiasta, mennään takapuoli edellä puuhun, suoraan sanottuna hölmöläisten toimintatavalla. Nuoret eivät itse voi tehdä näitä päätöksiä kurssien suoritusjärjestyksestä. Aikuisella tulisi siis olla ajatus ja myös vastuu oppimisesta mukana näitä päätöksiä tehtäessä. Vastuu tuntui näkemäni ja kokemani mukaan johdolta olevan hukassa.

Miten käy osaamisen?

Koivusalo jatkaa kirjoittamalla itsenäisen opiskelun tuntimäärän kasvusta. Havaitsin viime lukuvuonna, että opiskelijat, jotka tarvitsivat mittavaa tukea lähitunneilla, eivät kyenneet tekemään itsenäisillä tunneilla mitään. He eivät pystyneet omatoimiseen suoritukseen, vaan kaipasivat hyvin paljon aikuisen tukea. Lähitunteja vähentämällä mennään siis yhä syvemmälle tukea tarvitsevan opiskelijan motivoimattomaan ja turhautumisen tunteisiin. Lähitunteja tulisi ehdottomasti lisätä, ei vähentää.

Lopuksi Koivusalo pohtii ammatillisen tutkinnon omaavaa henkilöä osaamisen näkökulmasta. Samaa pohdin itsekin ja moni kollegani viime vuonna. Johto vaati Suomen suurimmassa ammatillisessa oppilaitoksessa viime lukuvuonna laskemaan tavoitteita jos nuori ei osaa eikä hänelle resurssoida tarpeeksi tukea. Esimerkiksi yksi samassa oppilaitoksessa lääkelaskuja opettanut lehtori kertoi, että noin puolet opetusryhmästä ei päässyt lääkelaskukokeesta lävitse. Tämä on ainoa koe, joka vaaditaan sataprosenttisesti oikein, jotta opiskelija voi myöhemmin hoitotyössä toteuttaa potilaiden lääkehoitoa. Johdon ratkaisu oli tähän ehdottaa opettajalle, voisiko hän tehdä helpomman kokeen, jotta opiskelijat pääsisivät siitä läpi. Opettaja ei suostunut.

Kysymys kuuluu laskeeko tuleva työelämä myös tavoitteita? Epäilen. Eikö siellä tarvitse osata ammattiaan, vaikka henkilöllä on tutkintotodistus? Olen samaa mieltä Koivusalon kanssa, että työnantaja huomaa nopeasti, ettei todistus takaa osaamista tai pätevyyttä. Osalla saman todistuksen omaavilla osaaminen on, osalla ei. Kuka ottaa vastuun jos nuori ei osaa (tai häntä ei ole opetettu riittävästi/riittävillä tukitoimilla)?

Todistus silti annetaan, jotta saadaan tutkinnosta rahat oppilaitokselle. Viime lukuvuonna esimerkiksi johto käski ammattiaineen opettajan antamaan yhdelle ryhmälle suoritukset, vaikkei ryhmälle oltu opetettu koko jaksoa opettajan sairasloman takia. Heidät piti saada valmistumaan ja todistukseen piti saada merkintä osaamisesta. Raha ratkaisee, osaaminen tai laatu ei, ikävä kyllä. Kenen etua tämä palvelee? Ei ainakaan ammattiin opiskelevan nuoren tai työelämän.

Lopuksi

Nyt tarvittaisiin mittavia uudistuksia, jotta ammatillinen koulutus kykenisi selviytymään esimerkiksi koulutustakuun tuomista haasteista. Lisää resursseja, lisää lähitunteja, lisää osaamisen varmistamista ja myös henkilökohtaista ohjaamista. Opettaminen on opettajien tehtävä, ei työssäoppimispaikkojen, joissa ei monesti ole pedagogisesti koulutettua henkilökuntaa.

Olen kirjoittanut myös aiemmin ammatillisesta koulutuksesta poliittisten päätöksen näkökulmasta täällä ja ammattiopettajan näkökulmasta täällä.

Aloita keskustelu

Yksi vastaus

  1. Hei!
    Olet Erja niin oikeassa. Valitettavasti. Ja nyt jos puhutaan vielä erityisen tuen tarpeen ammatillisista opiskelijoista, niin heillä asiat myös huonosti. Ammatillisissa erityisoppilaitoksissa leikataan opetuksesta tosi rajusti, mieluiten johto tuntuisi antavan vain ohjausta – sehän on halvempaa. Lisäksi oppilaitosjohto ainakaan pääkaupunkiseudun suurimmassa erityisoppilaitoksessa ei piittaa pätkääkään opetushenkilöstön pätevyyksistä. Kelpoisuusasetusta ei ole noudatettu, sijaisia ei palkata ja kaikki lehtoraatit on lakkautettu ja muutettu päätoimisiksi tuntiopettajiksi. Pako opettajan ammatista on tosiasia, ainakin pako toiseen oppilaitokseen. Pätevät opettajat eivät pysy oppilaitoksessa, jos heille ei maksa sellaista palkkaa millä tulee toimeen ja palkkaa vain osalle lukuvuotta.
    Työnantajapuoli mielellään hokee mantraa, että ammattiyhdistyksellä on liikaa valtaa. Katinkontit. OAJ:lla ei ole asianomistajaasioissa valtaa, eikä sitä juuri kuunnella, varsinkin yksityiset oppilaitokset saavat huseerata ihan mitä haluavat. Ja kukas opettaja sitä lähtisi riitauttamaan asioita, koska työpaikka olisi hyvä olla jossain tulevaisuudessakin.
    Tiedän monta todella ahdistunutta ja surullista kolleegaa. Sitä he ovat siksi, että heiltä on viety työkalut antaa opiskelijoille se mikä heille kuuluisi – hyvä ja riittävä opetus.
    Toivoisin vahvaa viestiä niin opiskelijoiden läheisiltä kuin työelämältäkin ettei näin voida mennä eteenpäin. Opetuksen resurssit ja pätevät opettajat on turvattava niin normaalioppilaitoksissa kuin erityisoppilaitoksissakin. Vaikka resursseista leikataan on toimenpiteet suunniteltava yhdessä henkilöstön kanssa, ei heitä pois ajamalla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Leave the field below empty!