Erja Sandbergin blogi

Ammattikoululaisen äidille

Tänään kirjoitus kohdentuu keskiviikkona 19.4.2017 HS:n mielipidepalstalla olleeseen Ammattikoululaisen äiti –nimimerkillä olleeseen kirjoitukseen. Huoltaja hämmästeli mm. poikansa suurta määrää itsenäisiä oppitunteja, opiskelun teoreettista keveyttä ja toisaalta vaativaa työssäoppimisen jaksoa.

Tätä kirjoitusta on ollut kanssani laatimassa kolme korkeakoulutettua ammatillisen oppilaitoksen lehtoria samasta oppilaitoksesta, joista yksi opettaa ammatillisia aineita – hoitotyötä tuleville lähihoitajille, ja kaksi yleisiä aineita, mm. äidinkieltä ja vieraita kieliä. Itse olen ollut viime lukuvuonna lehtorina opettamassa erityispedagogiikkaa, kasvatusta ja kuntoutusta tuleville lähihoitajille. Tuomme esiin nyt opettajan näkökulman samoihin aiheisiin kuin Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessa.

Opetusresursseista

Nimimerkki Ammattikoululaisen äiti kirjoitti siitä, kuinka lähihoitajaksi opiskelevan poikansa lukujärjestys ammottaa tyhjyyttään. Koululla käydään vain silloin tällöin ja vain muutamia tunteja kerrallaan. Valitettavasti tämä kuulostaa opettajanäkökulmasta kovin tutulta.

Lähiopetuksen määrän jatkuva vähentäminen on johtanut siihen tilanteeseen, ettei opetustunteja yksinkertaisesti riitä opiskelijoille koko viikoksi ja jokaiselle viikon päivälle. Huonolla suunnittelulla tilanne on pahimmillaan se, että tunteja on vain muutama päivässä ja tuntien välissä on useiden tuntien tyhjä tauko. Vajaat päivät ja hyppytunnit kesken päivän antavat monelle opiskelijalle syyn jäädä kotiin tai lähteä kotiin kesken päivän. Kyse ei ole yksittäistapauksista. Jopa kokonaiset ryhmät ovat jättäneet tunnit väliin, koska eivät ole jaksaneet jäädä odottamaan hyppytunnin yli. Nuorille annetaan väärä signaali opiskelusta.

Lähiopetustuntien määrän vähentämisen taustalla lienee ajatus siitä, että vastuuta opinnoista ja oppimisesta siirretään koululta ja opettajalta opiskelijalle. Kuitenkin tulisi muistaa, että ammatillisten oppilaitosten opiskelijat ovat pääsääntöisesti 15–19-vuotiaita peruskoulun käyneitä nuoria. Siis nuoria, ei aikuisia. Valitettavasti iso osa näistä nuorista ei ole kypsiä ottamaan niin suurta vastuuta opiskelustaan kuin heiltä ammatillisessa koulutuksessa odotetaan. Monelle nuorelle se, ettei lukujärjestykseen ole merkattu oppituntia tarkoittaa yhtä kuin vapaa-aika. Ei ymmärretä, että tätä aikaa pitäisi käyttää itsenäiseen opiskeluun. Toisaalta yhä useammalla ammattikoululaisella ei myöskään ole tähän tarvittavia taitoja. Moni tarvitsisi tukea paljon enemmän kuin sitä voidaan tällä hetkellä resursoida.

Miten ja kuka määrittelee riittävän opetuksen?

On myös huolestuttavaa, että oppilaitoksen johto ja muut kunnan viranomaiset, jotka päättävät resursoinnista ja lähiopetuksen määrästä, eivät ole perillä oppilaitoksen arjesta, pahimmillaan eivät ole koskaan opettaneet tai ole edes opettajia. Kokemuksemme mukaan henkilöstön mielipidettä ei kysytä tai huomioida. Ketään ei johdossa kiinnosta, mikä lähituntimäärä osaamispistettä kohden olisi opettajien mielestä tarkoituksenmukainen ja riittävä.

Opettajana tulee välillä ajatus, että koulutuksen johto haluaa vaan vetää putkesta läpi kaikki, opetuksen laadusta tai opiskelijan oppimisesta riippumatta. Tämä tulee heijastumaan työelämään. Tuntuu, että vain tutkinnosta saatava oppilaitokselle tuleva rahoitus ratkaisee.

Opiskelijoiden lähtötaso ja taidot yhä heterogeenisemmät

Ammatilliseen koulutukseen tullaan monenlaisilla taustoilla. Suurin osa opiskelijoista tulee suoraan peruskoulusta vaihtelevilla todistuksilla. Joukkoon mahtuu niin hyviä kuin heikompiakin opiskelijoita. Joukossa on myös merkittävästi paljon tukea tarvitsevia opiskelijoita. Peruskoulussa hyvin pärjänneet opiskelijat pärjäävät yleensä myös ammatillisessa oppilaitoksessa ja pystyvät ottamaan vastuuta opiskelustaan. Sama pätee jo yhden tutkinnon suorittaneisiin opiskelijoihin. Ne, jotka eniten kärsivät nykytilanteesta, ovat ne nuoret, jotka ovat tottuneet vahvaan tukeen tai ovat heikoilla tiedoilla peruskoulunsa päättäneet. Esimerkiksi jos matematiikka on peruskoulussa suoritettu heikosti, se heijastuu lähihoitajaopintoihin, koska lääkelaskut on osattava sataprosenttisesti oikein. Me emme voi katsoa läpi sormien osaamattomuutta. Lääkehoidon osaaminen on merkittävä osa potilasturvallisuutta.

Monen ammattikoululaisen opiskelu- ja elämänhallintataidot ovat liian heikot, jotta he pärjäisivät nykyisessä ammattioppilaitoksessa. Perusopetus tekee parhaansa, mutta se ei aina riitä. Lähiopetuksen vähentäminen ammattikoulussa puolestaan on johtanut siihen, että esimerkiksi äidinkielen tunneilla ei ehditä riittävästi perehtyä opiskelutaitoihin, kun opiskeltavaa sisältöä on paljon ja aikaa vähän. Kaikkien asioiden käsittely jää lähinnä pintaraapaisuksi.

Oman lisänsä tekevät vielä maahanmuuttajataustaiset opiskelijat, jotka tulevat opintoihin toisinaan hyvinkin puutteellisin kielitaidoin. Tilanne tuntuu jatkuvasti heikkenevän kun maahanmuuttajilla ei ole pakollista kielitestausta. Osa opiskelijoista tulee sellaisella kielitaidolla, mikä ei riitä suomenkielisen tutkinnon opiskeluun. Pahimmillaan tunnilla on ollut mukana opiskelijoita, joille toiset opiskelijat tulkkaavat englanniksi tai omalla äidinkielellään parhaillaan käsiteltävää aihetta. Tämä ei voi olla vaikuttamatta koko ryhmään.

Hoitotyön teoreettista taustaa ja käytäntöä

Kirjoituksessa nuoren äiti mainitsee lähihoitajaopiskelijansa teoreettisen osaamisen heikkouden suhteessa kentällä vaadittaviin taitoihin. Tämä on hoitotyönopettajien arkipäivää. Samaa palautetta saadaan toistuvasti harjoittelun ohjaajilta (lähihoitajilta ja sairaanhoitajilta). Opintopisteisiin sisältyvä tuntiresurssointi vaihtelee oppilaitosten välillä. Opiskelijoiden tulisi oppia nykyisin erittäin minimaalisen tuntiresurssoinnin puitteissa laajoja kokonaisuuksia, esimerkiksi lääkehoitoa ja kansansairauksien hoitoa. Se vaatii intensiivistä opiskelua, myös itsenäisillä oppitunneilla.

Teoreettisen oppimisen varmistaminen vaihtelee, sillä on olemassa suosituksia (esim. oppilaitoksen pedagogisessa strategiassa) ettei teoriakokeita enää tulisi järjestää. Osa opettajista kuitenkin pitää teoriatiedon arviointia niin tärkeänä edelleen, että laatii kirjallisia kokeita. Osa ei. Opiskelijoilta tulee palautetta, jossa moni toivoo numeraalista arviointia osaamisestaan. Teoreettinen tieto arvioidaan nykyisin suoritettuina tai täydennettävinä opintoina. Tämä ei motivoi kaikkia opiskelijoita sellaisiin suorituksiin, kuin mihin heillä voisi olla potentiaalia yltää. Malli auttaa lähinnä heikoimpien opiskelijoiden valmistumista.

Teoreettista osaamista arvioidaan hoidon ja huolenpidon tutkinnonosassa lähinnä toiminnallisilla kokeilla, jotka tehdään ryhmissä. Osalla opiskelijoista on mahdollisuus päästä “muiden siivellä” läpi, vaikka eivät välttämättä osaisi mitään. Oppimisen arviointi jää toiminnallisessa kokeessa melko pinnalliseksi.

Hoitotyön opettajan omalla substanssilla ja ymmärryksellä käytännön hoitotyöstä on merkitystä. Mitä vaatimattomampi kokemus ammattiopettajalla on kliinisestä hoitotyöstä, sitä vieraantuneempi hän on tämän hetken työelämän todellisesta vaatimustasosta. Moni opettajista tekee ns. keikkatyötä opetustyön ohessa ja tällä on vaikutusta välillisesti myös opetuksen laatuun ja sisältöön. Ammattiopettajilla tulisi olla pakollisia työelämäjaksoja säännöllisesti kaikille hoitotyön opettajille. Näin ymmärrys lähihoitajan moninaisen työkentän sisällöstä tämän hetken hoitotyössä lisääntyisi paremmin.

Lähihoitaja joutuu tekemään paljon hoidollisia päätöksiä työssään. Näiden päätösten onnistumisen edellytyksenä on, että hänen teoreettinen osaamisensa on varmistettu. Oppilaitosten tulisi miettiä yhteneviä käytäntöjä siihen, kuinka teoreettista oppimista ja omaksumista arvioidaan yhdenmukaisesti. Työelämän asiantuntijoiden osaamisvaatimukset kovenevat alati. Heille ei voida sälyttää hoitotyön ammatin opettamisen kaikkea vastuuta.

Opiskelijalla tulee olla motivaatio opiskeluun. Kaikilla opiskelijoilla tätä ei ole. Jotkut oppilaista kertovat jopa yläkoulun opinto-ohjaajan suositelleen hoitoalaa opiskelijalle, joka ei yllä lukioon. Hoitoala ilmeisesti siten soveltuu kaikille. Tällä hetkellä pääsy- ja soveltuvuuskokeet on poistettu myös hoitoalalta, joten kaikki meille oppilaitokseen hakeutuvat myös pääsevät opiskelemaan ja he ovat myös työssäoppimisjaksoilla sairaaloissa hoitamassa ihmisiä.

Oppijan tarkkaavaisuus tulee osata kohdentaa oikeisiin asioihin. Tavoitteiden tulisi olla selkeitä ja ymmärrettäviä. Oppijan kanssa tulisi löytää sopivia tapoja löytää oikea keino omaksua ja palauttaa asioita mieleen. Oppilaitoksen edustajien ts. opettajien tulisi pohtia erilaisia tapoja tukea visuualista, kinesteettistä, ja auditiivisesti orientoitunutta oppijaa. Oppijan tulee saada myös henkilökohtaista palautetta. Hänen tulee voida harjoitella riittävästi ja säännöllisillä toistoilla asiaa. Sairaaloissa hyödynnetään erilaisia tarkistuslistoja, joilla varmistetaan potilasturvallisuuden toteutumista. Oppilaitosten tulisi laatia vastaavia selkokielisiä listoja teoreettisen osaamisen varmistamisen puolesta. Millä keinoin on esim. arvioitu opiskelijan vuorovaikutustaitoja? Mitä käytetty anatomian ja fysiologian oppimisen arvioinnissa, lääkehoidon osaamisen taustalla jne. Mittareita on jo olemassa oppimisen arvioinnissa. Pyörää ei aina tarvitse keksiä uudelleen. Teoreettisen oppimisen arvioinnin yhtenäistäminen tukee välillisesti potilasturvallisuutta. Olemme opettajina huolissamme opiskelijoiden osaamisesta työssäoppimisjaksoilla, hoitamassa ihmisiä. Kuka kantaa vastuun potilasturvallisuudesta?

Lopuksi

Ammatillisten oppilaitosten käytännöt vaihtelevat. Onneksi ja valitettavasti. Resurssit ovat tiukilla. Opiskelija-aines on muuttunut. Opiskelijoiden lähitunteja vähennetään. Samaan aikaan meillä on yhä enemmän tukea tarvitsevia opiskelijoita. Jatkossa on painetta yhä enemmän siirtää opetusta ja osaamisen arviointia työpaikoille. Ovatko työelämässä olevat ammattilaiset siihen valmiita oman työnsä ohessa? Me opettajat näemme todellisuuden nyt oppilaitoksissa, päättäjät eivät ole tainneet vielä hahmottaa, mitä opetuksesta leikkaaminen ja opetuksen siirtäminen työpaikoille tarkoittaa. Jos hitsari harjoittelee hitsaamista yrityksen ja erehdyksen kautta, ei saada suurempaa vahinkoa aikaiseksi. Kun lähihoitaja toimii samoin, puutteellinen osaaminen voi maksaa jopa ihmishengen. Olemmeko valmiita tähän?

Aloita keskustelu

17 vastausta

  1. Juurikin näin – paitsi että jos hitsari tekee saumoja, jotka pettävät väärässä paikassa, voidaan siinäkin helposti menettää ihmishenkiä. On vaikeaa tunnistaa ja tunnustaa sen tärkeyttä, jota ei kunnolla tunne. Tämä varmasti osaltaan selittää ammattikoulutuksen leikkaustenkin taustoja.

    Sen verran korjaisin tekstiä kuitenkin, että pakollinen maahanmuuttajien kielitestaus meillä ammattikouluissa kyllä on (OPH:n valtakunnalliset testit), mutta sen tuloksia ei aina huomioida opiskelijavalinnoissa, sillä ainakin joillain aloilla kaikki halukkaat pitää kaupungin tai koulun linjauksen mukaan ottaa sisään – vaikka opiskelija olisi todettu täysin kielitaidottomaksi. Tämä sitten johtaa siihen, että ei vain toisinaan, vaan päivittäin ” — tunnilla on [seuraava sana pois: ollut] mukana opiskelijoita, joille toiset opiskelijat tulkkaavat englanniksi tai omalla äidinkielellään parhaillaan käsiteltävää aihetta.”

    Tämä voi joillain aloilla olla jopa turvallisuusongelma, kun huonolla kielitaidolla vähän väärin käännetty tieto leviää opiskelijoiden kesken opettajalle tuntemattomilla kielillä tai opiskelijat opettavat toisiaan siten, miten ovat itse aikanaan omassa kotimaassaan asian tottuneet tekemään. Osa opiskelijoista taas vaatii opettajia opettamaan englanniksi, kun kielitaito ei heillä vielä riitä suomenkieliseen ammattikoulutukseen mutta kaikille pitäisi saada opetettua samat asiat.

    Toki tilannetta paikkaillaan valinnaisilla suomen kielen kursseilla ja joillakin muilla tunneilla mukana kulkevilla suomen opettajilla tai avustajilla, mutta perusongelmaa se ei poista: leikkaukset ja samanaikaiset voimakkaat muutokset sekä opetusstrategioissa että opiskelija-aineksessa ovat ajaneet koulut niin ahtaalle, että on vaikeaa revetä sellaisiksi resursseiksi, jotka vastaisivat tarpeeseen.

          1. Ja vaikka kielitestaus olisikin, sillä ei ole mitään merkitystä, kun kaikille kuitenkin taataan opiskelupaikka, oli kielitaitoa tai ei. Ja etenkin jos aloituspaikkoja on täyttämättä, niin kaikki pääsee sisään. Money talks.

  2. Monin paikoin oppilaitosten opiskelijavalintaa sokaisee myös rahoituksen tarve. Siis opiskelijoiden opiskelutaitoihin tai kykyyn ei kiinnitetä mitään huomiota, vaikka sitä saatettaisiin esim. kielen puolesta edellyttääkin. Yhtälailla laskentapäivät ovat oleet tähän mennessä ns. nimien keruupäiviä, joihin on yritetty saada listoille mahdollisimman monta opiskelijaa. Vaikka ammatillisen koulutuksen puolella teoreettisesti vaaditaan tukemaan erityisen tuentarpeessa olevia opiskelijoita, käytäntö on ainakin tuntemissani oppilaitoksissa osottautunut toiseksi. Yhdessä ryhmässä saattaa oikeasti olla jopa 20% erityisentuen tarpeessa olevia opiskelijoita. Silti HOJKS on tehty vain satunnaisesti ja vielä harvemmin sitä oikeasti noudatetaan. HOJKsin kautta oppilaitos saa rahoituksen opiskelijasta 1,5 kertaisena, mutta rahoitusta ei ole korvamerkitty sen tullessa koulutusorganisaatioon juuri tähän opiskelijaan. Oppilaitos saa käyttää rahat miten haluaa. Vuosien kokemusten myötä voin sanoa, että erityisopetuksen tarpeet on haudattu ihan samoin kuin muut lisäresurssien tarpeet. Opettaja joka on uskaltanut ääneen näitä asioita vaatia on yhä useammin toistuvien YT-neuvottelujen tuloksena ensimmäisten irtisanottavien listalla.

  3. Erittäin hyvä kirjoitus. Olen ihan samaa mieltä vaikka opetankin datanomien ammattiaineita. Nykyisiltä ammatillisen koulun aloittavilta vaaditaan heti ensimmäisestä päivästä lähtien, että pitää ottaa oma vastuu opiskelustaan. Jokaisen oppilaan pitää heti alusta lähtien selviytyä kaikista ammatillisen koulutuksen haasteista.

    Myös eritystätukea vaativien oppilaiden määrä on lisääntynyt. Haetaan selvästi väärälle sopimattomalle alalla ja yritetään selviytyä vaativassa ammatissa muiden mukana. Kun ryhmässä on puolet eritystä tukea vaativia oppilaita, he saavat kaiken huomion ja tuen opettajalta. Ne hyvät ja osaavat sitten jäävät tuuliajolle.

    Tämä tulee tarkoittamaan sitä, että parhaiden osaajien osaaminen ei kehity vaan päinvastoin laskee. Käytännössä siis ammatillisissa oppilaitoksissa ei tuoteta enää niitä huippuja osaajia, vaan tasapäistetään kaikki osaajat samantasoisiksi. Tosin nuo nopeammat ja osaavammat saavat työnsä ja harjoituksensa nopeammin valmiiksi, jonka jälkee he sitten pelaavat tunnilla ja kun joku nopeampi pelaa tunnilla, niin ne erityistä tukea vaativatkin aloittavat pelaamisen, vaikka heidän pitäisi tehdä harjoituksia, jotta he oppisivat ammatin.

    Nykyisillä resursseilla emme pysty enää auttamaan ja ohjaamaan kaikkia. Ja koska erityistätukea tarvitsevat eivät tule saavuttamaan yrityselämässä tarvittavaa osaamista, niin olisiko sitten käännettävä kelkka ja opetettava niitä nopeita ja parhaita kehittymään paremmiksi osaajiksi ja jättämään erityistä tukea vaativat henkilöt sitten pienemmälle ohjaukselle, koska he kuitenkin tulevat jäämään työttömiksi vajavaisen osaamisensa takia.

    Tämä tilanne ei ole vielä toteutunut, mutta jos lähitunteja vähennetään ja työssäoppimista lisätään, niin tämä tilanne tulee vielä eteen.

  4. Alamme ammattilehdessä eräs opettaja avautui, että ei ole soveltuvuustestejä tms.
    josta johtuen oppilas alkuharjoittelun jälkeen ei suostu (pysty) koskemaan ihmiseen !
    Olin kauhuissani, mikä mättää. Kouluun tullaan milloin huvittaa ja lähdetään pois, kun ei enää huvita. Järkyttävää ? Entinen amislainen.

  5. Osa ammatillisen koulutuksen saaneista jatkaa ammattikorkeakouluihin, joissa he törmäävät melkoisiin opiskeluhaasteisiin esim. pakollisissa kieliopinnoissa. Ammattioppilaitoksissa on ruotsia kokonaista 18 viikkotuntia/3 v., kun taas amkeissa ruotsin ja englannin kurssien lähtötaso on lukion kurssien osaaminen (reilut 100 h opiskelua). Voitte kuvitella, kuinka amislaiset pärjäävät.

  6. Titanic uppoaa ja diletantit tanssii. Onneksi pääsen eläkkeelle tästä konkurssipesästä. Mutta sydämeni vuotaa verta petetyn sukupolven puolesta.

  7. Kielikoetta ei saa vaatia jos opiskelijalla on peruskoulun päättötodistus. Ja se on joskus saatu jopa vuoden sisällä maahan saapumisesta. Voi vain kysyä, onko päättötodistus annettu oikein perustein?

    1. juuri niin, minulla oli esim. peruskoulussa S2-kielestä kasin tason saanut opiskelija, joka ei ymmärtänyt puhuttua kieltä tunneilla eikä työssäoppimisessa. Ei myöskään suostunut ottamaan suomen kielen lisäkurssia tai erityisopettajan tukea vastaan. Halusi kuulemma sairaanhoitajaksi..

  8. Todella hyvä kirjoitus. Sen lisäksi, että opiskelijat eivät saa sitä mitä tulevat hakemaa, eivät opettajat pysty tekemään työtään kuten haluaisivat. Lopputulemana ei ole pelkästään vain se, että ammatillisen osaamisen taso laskee vaan myös opettajien työhyvinvoinnin heikkeneminen. Kumpikin osapuoli siis vain häviää tässä leikissä. Koskahan joku päättäjistä oikeasti ymmärtää mihin tämä tie vie. Asioista päättävät nyt ne joilla ei ole riittävää kokemusta tai tietämystä ammatillisten oppilaitosten arkitodellisuudesta. Uutisotsikoissahan useimmin ovat vain yksittäiset menestyjät.

    1. Olen samaa mieltä. Sekä opettajat että oppilaat kärsivät. Entä tulevat työnantajat? Olen onneksi eläkkeellä esimiestehtävistä, mutta lähtiessäni ristin käteni, kun ei enää tarvinnut jännittää, kuka tulee töihin ja mihin aikaan, löytyykö lukemasta päivän lehteä kesken työpäivän tai onko talossa ylipäätään ja on sitten takki päällä odottamassa, että kello tulee neljä, jos nyt yleensä jaksoi sinne asti.

  9. Kai tämä lähtee jakeluna kansanedustajille myös, jotta pikkuhiljaa ymmärretään, että Suomessa ei siis käytännössä ammattikoulutuksen tasoista opetusta enään ole/saa ja sitä myöten ei osaajiakaan.

    Juuri kuukausi sitten tuli keskellä viikkoa kylään nuori, joka sanoi, että ei ole koulua tällä viikolla enään ollenkaan, ammattikoulun autopuolen opiskelija. Kyllä ihmetyttää, miten voisi ehtiä oppia asiat, jos viikossa on pari päivää koulua?

    Mihin oikeasti tämä johtaa, keisarin uusiin vaatteisiin?

  10. Erittäin mainio kirjoitus, kannattaa lukea ajatuksella.

    Yleisellä tasolla täsmennys, että kirjoittajat kuvaavat varsin neutraalein sanavalinnoin nykyopiskelijoiden tasoa. Ainakin, kun vertaan omiin kokemuksiini.

    Olen ollut ammatillisena opettajana nyt 15 vuotta. Kun tulin alalle, jokaisen noin parinkymmenen opiskelijan opiskelijaryhmässä oli pari, kolme reppanaa, joiden touhuista ei tullut opiskeluaikoina eikä oikein myöhemminkään mitään. Tällä hetkellä tilanne on se, että jos samankokoisessa ryhmässä on pari, kolme johonkin itsenäisesti kykenevää opiskelijaa, sitä saa oikein hämmästellä.

    Totaalinen romahdus nähdään, kun nykyiset teini-ikäiset ovat isiä ja äitejä. Silloin yhteiskunta saa hoitaa sekä isät, äidit että heidän lapsensa. Ja luonnollisesti myös ikääntyvän väestön. Tähän ei enää montaa vuotta mene.

    Ammatillisesta opetuksesta yleisellä tasolla sen verran, että kaikkine työssäoppimisineen, digiloikkineen, ammatillisen koulutuksen reformeineen yms. kyse on pelkästä pelleilystä, jonka loppu häämöttää jo ihan lähitulevaisuudessa.

    Sitä odotellessa.

    Juha Mäki-Ketelä
    KT, YTM

  11. Todella hyvä kirjoitus, mutta viimeiseen kappaleeseen hiukan kritiikkiä. Jos se hitsarin sauma pettää vaikkapa lentokoneessa tai rautatiesillan rakenteissa, saattaa tuloksena olla jopa satoja kuolonuhreja. Tai linja-autonkuljettajan tai rekkakuskin ammattitaito loppuu kesken ratkaisevalla hetkellä, saattaa tuloksena olla kymmeniä kuolleita.
    Eli tarkoitan tällä sitä, että kaikissa ammateissa se ammattitaidon puute on vaaraksi itselle ja muille, joissain ammateissa virhe vain aiheuttaa enemmän ja suurempaa vahinkoa ja kärsimyksiä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Leave the field below empty!