Viime viikolla julkaisemani potilasturvallisuutta koskevan tekstini jälkeen olen saanut monia yhteydenottoja eri oppilaitoksista erityisesti hoitotyön opettajilta, toisaalta myös alaa tarkemmin tuntemattomilta kansalaisilta. Olen saanut myös runsaasti yhteydenottoja yläkoulun opettajilta ja opoilta. Kaikissa viesteissä sanoma on ollut sama. Huoli.
Monenlaista huolta
Huoli ensinnäkin siitä, että yläkouluissa on oppilasjoukko, jotka ovat hyvin heikkoja ja heille annetaan ns. “armovitosia”, vaikkeivat osaa peruskoulun oppimäärää. Siirretään asiaa eteenpäin. Huoli siitä, ettei ole tarpeeksi sellaisia joustavia opiskelumuotoja, joihin opot voivat ohjata yläkoulusta kyseisiä oppilaita. Huoli myös siitä, että nämä opiskelijat putoavat toiselta asteelta kun sinne kaikki otetaan, eivät osaa – eivätkä ehkä saa tarpeeksi tukitoimia. Kaikilla on yhteinen huoli myös siitä jos nämä opiskelijat päästetään “läpi sormien” katsomalla myös toisen asteen tutkinnosta läpi, miten se vaikuttaa heidän toimiessa ammatissaan. Sosiaali- ja terveysalasta puhuttaessa potilasturvallisuudesta.
Toisen asteen opettajat ovat huolissaan miten nuoret ehtivät omaksua sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon asiat jatkuvasti vähemmillä lähiopetustunneilla. Opiskelija-aines on muuttunut soveltuvuuskokeiden poistamisen myötä ja samalla tuntimäärää on leikattu ts. lähitunteja vähennetty ja itsenäisen työn määrää lisätty. Näin myös itse ettei tukea tarvitsevat opiskelijat pysty toimimaan itsenäisesti. He tarvitsevat opettajan. Tuntimäärää pitäisi lisätä, koska monissa ryhmissä on paljon tukea tarvitsevia opiskelijoita.
Opettajat ovat yrittäneet tuoda asiaa julki oppilaitoksissa (itsekin kuulin tätä keskustelua koko viime lukuvuoden), mutta kokevat, ettei heidän sanomaansa oteta vakavasti. Moni opettaja ei uskalla virassa olevana nimellään tulla julkisuuteen kertomaan asioista, koska hyvinvointialan johto ei suhtaudu suopeasti jos näistä asioista kerrotaan. Vastuu hoitotyön kentälle valmistuvista opiskelijoista tuntuu johdolla olevan olematon.
Minua on pyydetty useilta tahoilta jatkamaan tästä aiheesta ja teen sen nyt.
Puheenvuoro hoitotyön opettajalle
Tällä viikolla annankin puheenvuoron hoitotyön opettajalle kertoa miltä tilanne toisen asteen oppilaitoksessa näyttäytyy hänen näkökulmastaan, hänen kokemana juuri tällä hetkellä, syksyllä 2016.
Olen huolissani hoitotyöhön liittyvän teoreettisen tietoperustan varmistamisesta opiskelijoilla. Se on melko vaivalloista nykyresursseilla: opintopisteisiin sisältyvä tuntiresurssointi vaihtelee radikaalisti. Opiskelijoiden tulisi oppia erittäin minimaalisen tuntiresurssoinnin puitteissa laajoja kokonaisuuksia, kuten lääkehoitoa ja kansansairauksien hoitoa.
Ongelmana on omassa oppilaitoksessa myös se, ettei teoreettista tietoperustaa saa nykyisin arvioida kirjallisilla tenteillä. Kirjallista testaamista ei suositella. Osa opettajista on tästä eri mieltä ja testaa, osa noudattaa vain täysin johdon ohjeita ja jättää testaamatta. Opiskelijoita ei myöskään enää velvoiteta hankkimaan oppikirjoja, joka vaikuttaa siihen ettei osa opiskelijoista tunnista enää teoriatiedon tärkeyttä. Teoreettista osaamista arvioidaan nyt toiminnallisilla kokeilla, jotka tehdään ryhmissä. Osa opiskelijoista pääsee ikään kuin muiden siivellä läpi, vaikka eivät osaisi mitään. Opettajana turhautuu.
Hoitotyön opettajat törmäävät jatkuvasti siihen, ettei teoreettista taustaa osata ja työssäoppimisjaksoilta kuuluu negatiivista palautetta. Harjoittelujaksoja jopa keskeytetään tai opiskelijaa ei voida päästää tutkinnonosan näyttöön. Myös työssäoppimispaikkoja menetetään sen takia, että opiskelijat eivät osaa asioita eikä kiireisellä hoitoalan kentällä ehditä opettamaan kaikkea alusta. Kun lähihoitajan teoreettinen tietoperusta on heikko, se heijastuu hänen toimintaansa potilasturvallisuuden vaarantaen.
Esimerkiksi nyt valmistuvasta opiskelijasta ohjaajan palaute kentältä tältä syksyltä: ”Lähihoitaja ei tunnista potilaalta mitattaessa, mikä on normaali verensokeritasapaino. Hoitaja ei tunnista hypoglykemian oireita ykköstyypin diabeetikon hoidossa: hän antaa kuitenkin ohjeen mukaan määrätyn insuliinin ja tämä laskee verensokerin entuudestaan. Ei tiedä/tunnista arvoa.”
Lähihoitaja joutuu työssään esimerkiksi kotihoidossa ikääntyneiden ihmisten kanssa erittäin paljon itsenäiseen päätöksentekoon. On osattava hoitaa. Ohjaustyökin on merkittävä osa hoitotyötä. Hoitajan on osattava perustella, miksi säännöllinen ateriarytmi on asiakkaalle tärkeä, miksi insuliiinihoitoa (pistoshoitoa) annetaan. Hänen täytyy vakuuttaa asiakas ja sitouttaa hänet omahoitoonsa. Hoitoalan ollessa osaltaan aliresursoitu, myös lähihoitajien tutkinnon omaaville annetaan yhä enemmän vastuuta näissä työtehtävissä. Jos hänen päätöksentekonsa on heiveröisen teoriatiedon varassa, samalla myös potilaan henki on.
Monet lähihoitajaopiskelijat eivät ymmärrä kokonaisuuksia eivätkä vastuuta jota työhön liittyy. Valmistuva opiskelija osaa esimerkiksi jakaa päivittäislääkkeen kuten ohjeessa on, mutta ei tunnista mikä lääke on, kuinka se vaikuttaa/ mitkä ovat sivuvaikutuksia jne. Esimerkiksi tietty lääke voi aiheuttaa vaarallisia sisäisiä verenvuotoja potilaalle ja pahimmassa tapauksessa johtaa verenvuotosokkiin, jonka oireita lähihoitaja ei myöskään tunnista ajoissa ja potilas menehtyy. Lähihoitaja ei tunnista verenvuotosokin oireita tai ei osaa reagoida oireisiin, joita ei ole koskaan koulussa kunnolla teoreettisesti opiskellut ja kun teoriatietoa ei saa testata, hän pääsee osaamatta läpi.
Opettajiston kesken olevat hajanaiset käytännöt rikkovat myös kokonaisuutta. Opettajilla on hyvin erilainen käsitys vaatimustasosta, vaikka on olemassa selkeät ammattiosaamisen näytön kriteerit. Toiset opettajista päästävät opiskelijoita selkeästi helpommin läpi esimerkiksi näytöistä, koska opiskelijan reputtaminen on työläs raportointiprosessi. Lisäksi talon johdolta tuleva paine ajaa viedä opiskelija läpi opinnoistaan, laadullisesta osaamisesta välittämättä, haittaa myös välillisesti potilasturvallisuutta.
Hoitotyön opettajan omalla substanssilla ja ymmärryksellä käytännön hoitotyöstä on myös merkittävää. Mitä vaatimattomampi kokemus ja tausta opettajalla on kliinisestä hoitotyöstä, sitä vieraantuneempi hän on todellisesta vaatimustasosta mitä työelämässä on. Moni opettajista tekee ns. keikkatyötä opetustyön ohessa ja tällä on vaikutusta välillisesti myös opetuksen laatuun ja sisältöön. Toivoisin pakollisia työelämäjaksoja säännöllisesti myös hoitotyön opettajille, jota kaikki ymmärtävät lähihoitajan moninaisen työkentän tämän hetken hoitotyössä.
Lopuksi
Itse en ole hoitotyön opettaja, mutta olen ensinnäkin huolissani jos tuleva hoitoalan työntekijä ei osaa tutkintoonsa vaadittavia asioita ja hänen teoriaosaamistaan on katsottu koulussa läpi sormien. Toisekseen erityispedagogina ja tukea tarvitsevien opiskelijoiden väitöstutkimuksen tehneenä olen myös huolissani siitä ettei peruskoulussa tehostettua tai erityistä tukea saaneet opiskelijat, jotka ovat nyt lähihoitajaopiskelijoina, saa esimerkiksi näihin hoitotyön opintoihin samanlaista tukea opinnoissaan. Opiskelijoita kohdellaan tällöin väärin. Useat heistä eivät osaa vaatia itselleen lisätukea (tosin siitäkin moni nuori viime lukuvuonna minulle huolissaan puhui), ja on aikuisten, ammattilaisten vastuulla määritellä tarvittavat resurssit tukitoimia opetukseen. Asiaa ei voi sivuuttaa tai vain “sammuttaa tulipaloja” kuten eräs ammatillinen erityisopettaja tämän hetken työtään luonnehtii.
Olen keskustellut viimeksi tällä viikolla oppilaitoksen ammatillisen erityisopettajan kanssa ja hän tuo vahvasti esiin opettajien huolen tukitoimien riittävyydestä. Olen tuonut julki oman viime vuoden ryhmäni koostumuksen tukitoimien osalta. Se ei ole mikään poikkeus, vaan näin opettaessani monia ryhmiä ja kuulin lukuisilta opettajilta samaa mittavaa tuen tarvetta. Ja nyt edelleen, saan samantyyppistä infoa ryhmistä. Tuen tarve on todella suuri ja resurssit pienet.
Kuka ajaa opiskelijan etua ja oikeusturvaa, kun oppilaitoksen johto kehottaa katsomaan läpi sormien osaamista ja madaltamaan opiskelijoiden tavoitteita? Onko meillä tulevaisuuden työelämässä erilliset työpaikat niille hoitoalan ammattilaisille, jotka ovat opiskelleet samaa tutkintoa madalletuilla kriteereillä?
3 vastausta
Minä olen itse “vain” koulunkäyntiavustaja. Tai ohjaaja, tai miten mikäkin kunta nimikkeen määrittää. Ihan sama. Palkka on sama, teit sitten töitä erkkaluokassa jatkuvan väkivallan pelossa tai ekaluokassa yrittäen etsiä niitä, jotka tarvitsee tukea koulunkäyntiin tukiopetusta enemmän.
Ikinä ei saada “täysiä tunteja” kuitenkaan, 31 viikkotuntia on jo saavutus. Kela ei siitäkään anna soviteltua, kun menee yli 80% normin yli. Kiva.
Mutta! Lähdin tässä miettimään lueskellessa, että oikeastaan kukaan ei ole ottanut kantaa Lahden kaupungin tosi hyvään ideaan lopettaa erkkaluokat kokonaan, ja integroida nämä mahdollisesti väkivaltaiset lapset 30muun lapsen sekaan isoon luokkaan, jossa opettajalla ei todellakaan ole kokemusta saati oppia moisten lasten kanssa toimimiseen. Järkeä? Ei. Lahti on silti sitä mieltä.
En tunne Lahden aikeita enempää, mutta jo kertomasi kuulostaa harkitsemattomalta. Pienryhmillä on aina paikkansa, vaikka kuinka integraatiota ja inkluusiota korostettaisiin. On perusteita, joilla tietyt lapset tarvitsevat erityisluokkapaikan.
Aika negatiivisen yleiskuvan luova kirjoitus, joka käsittelee kuitenkin hyvin marginaalista ryhmää opiskelijoita. Inkluusio tuo tottakai mukanaan haasteita kun aikaisemmin yhteiskunnan hylkäämät yksilöt yritetään nyt pitää mukana yhteiskunnassa. Tämä ei siis ole pelkästään Lahden kaupungin keksimä juttu niin kuin Susanna tuossa nosti esimerkinomaisesti esille, vaan laajemminkin yhteiskunnallisen ajattelutavan muutos, joka on mielestäni hyvä asia. Se ehkäisee nuorten koulutuksellista syrjäytymistä kun nuoret pyritään pitämään osin kyseenalaisin keinoinkin mukana opiskelussa ja edelleen työelämässä. Voiko tuntimäärää vähentää niiltä, jotka pärjäävät vähemmälläkin ja lisätä niille, jotka tarvitsevat enemmän tukea opiskelussa? Tämä pitäisi kustannukset kurissa. Kuulostaa lisäksi siltä, että ydinainesanalyysi voisi auttaa tiukentuneiden resurssien sovittamisessa opetukseen. Onko tehty? Se on kannatettava ehdotus, että opettaja kävisi välissä “oikeissa töissä” hakemassa käytännön kokemusta kentältä ja päivittämässä osaamistaan. Kyllähän se avaisi silmiä ja antaisi uusia näkökulmia opetukseen. Olen sivutoiminen opettaja/ohjaaja ja hankin tällä hetkellä pedagogista pätevyyttä.