Erja Sandbergin blogi

Mitä kuuluu toisen asteen tukea tarvitseville opiskelijoille?

Muutamia vuosia sitten olin tilaisuudessa, missä ison ammattioppilaitoksen rehtori kertoi heidän oppilaitoksen tukea tarvitsevien opiskelijoiden asioista. Rehtori kertoi, että ensimmäisenä lukuvuonna 40% tukea tarvitsevista opiskelijoista keskeyttää opinnot tai jää vain pois koulusta, jolloin koulu keskeyttää opinnot. Syitä tähän rehtori listasi monia.

Rehtori totesi yhden syyn olevan toisen asteen erilainen koulukulttuuri. Peruskoulussa pieneen ryhmään, erityis(luokan)opettajaan ja avustajaan tottuneet oppilaat eivät sopeudu isoon ryhmään ja ammattiopettajaan, jolla ei ehkä ole erityispedagogisia taitoja opettaa. Rehtori kertoi monella ammattiopettajalla olevan oman ammattinsa taito ja toisen asteen koulutus, esimerkiksi itse samassa ammatissa työskenneltyään ja siihen päälle pedagogiset opinnot. Verraten tätä peruskoulun luokanopettajiksi, erityisluokanopettajiksi ja aineenopettajiksi opettajankoulutuslaitoksella opiskelleilla on vähintään 5 vuoden yliopistokoulutus. Toki osalla opettajista ammatillisella puolellakin on lisäksi maisterikoulutus, mutta erityispedagogiikan opinnot ovat rehtorin mukaan harvalla. Myöskään samanlaista “peräänkatsojaa” ei ammattiopinnoissa ole, opiskelijan pitäisi olla omatoimisempi ja itsenäisempi. Opiskeluvauhti on kuulemma myös nopeampi ja varsinkin peruskoulussa omaan tahtiin (mukautetut ym.) oppilaat eivät pysy vauhdissa. Lopuksi rehtori totesi, että heidän erityisopetusresurssinsa ammattiopinnoissa ovat minimaaliset ja tulevat ns. jälkijunassa peruskouluun verraten. Rehtori piti huolestuttavana isoa kuilua perusopetuksen ja toisen asteen opintojen välillä ja lopetti puheenvuoronsa sanoihin “Jotain tarvitsisi tehdä!”

Tuumasta toimeen

Rehtorin sanat jäivät mieleeni. Päätin itse mennä katsomaan mitä ammatillisissa opinnoissa tapahtuu ja hakeuduin lehtoriksi isoon ammattiopistoon. Oppivuoteni on nyt takana. Olin toisella asteella lehtorina, opettamassa erityispedagogiikkaa tuleville sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille, peruskoulusta ja lukiosta tulleille nuorille. Vuosi perehdytti täysin erilaiseen maailmaan ja jätti monia kysymyksiä, huoliakin. Mitä toisella asteella tapahtuu?

Pääsy- ja soveltuvuuskokeet on poistettu, eli käytännössä kaikki opiskelijat otetaan esimerkiksiksi sosiaali- ja terveysalan opiskelijoiksi. He ovat tulevia hoitoalan ammattilaisia,  hoitavat esimerkiksi lapsia ja vanhuksia, vammaisia ja sairaita, heikommassa asemassa olevia henkilöitä yhteiskunnassamme. Kukaan ei kysy soveltuvatko he alalle tai ovatko he itse siinä kunnossa, että voivat ottaa vastuun itseään heikommista tukea tarvitsevista henkilöistä. SORA-lainsäädäntö toki mahdollistaa soveltumattomien “poistamisen” alalta, mutta sen käyttö vaikutti olevan olematonta. SORA-lainsäädännön perään esimerkiksi opettajankokouksissa useampi opettaja kysyi lukuvuoden aikana, kertaakaan sitä ei käytetty.

Jako peruskoulusta ja lukiosta tulleissa opiskelijoissa on näkyvä. Toki lukion käyneet ovat jo aikuisuuden kynnyksellä ja ovat tottuneet lukiossa nopeaan ja vaativaan opiskelutahtiin. Toisaalta osa peruskoulupohjaisissa opiskeluryhmissäkin on jo aikuisia, esimerkiksi 20-30-vuotiaita. Lukiosta tulleiden ryhmissä oppimisvaikeuksia ym. tuen tarvetta oli todella vähän peruskoulutaustaisiin verraten. Lukiosta tulleet on siis kerran jo “seulottu” kun he ovat lukioon hakeneet ja siten opiskelija-aines on erilaista. On aivan erilaista opettaa yo-pohjaista ryhmää kuin peruskoulupohjaista ryhmää samasta aiheesta.

Koulutustakuun ja nuorisotakuun mukaan jokaisella peruskoulun käyneellä oppilaalla on oikeus opiskeluun ja edelleen ammattiin ja sitä toteutetaan. Hyvä näin, tottakai nuoret täytyy saada perusasteelta toiselle asteelle ja työelämään. Olisiko jokaisella tukea tarvitsevalla opiskelijalla toisella asteella myös oikeus tukeen jota hän tarvitsee? Kuka varmistaa, että tukea tarvitsevan nuoren oikeusturva toteutuu?

Laissa ammatillisesta peruskoulutuksesta todetaan ”Oppimisvaikeuksien, vamman, sairauden tai muun syyn vuoksi pitkäaikaista tai säännöllistä erityistä oppimisen ja opiskelun tukea tarvitsevien opiskelijoiden opetus annetaan erityisopetuksena.” Valvooko mikään instanssi, miten tämä tukiresurssi ja toteutus käytännössä toimii? Johto, jolla ei ole erityispedagogiikan substanssiosaamista, ei kykene toteutusta parhain päin yksin arvioimaan ja järjestämään. Itse erityispedagogiikan asiantuntijana olen hyvin huolissani siitä mitä näin.

Tukiresurssi käytännössä

Olin ryhmänohjaajana peruskoulusta tulleille nuorille. Ryhmässä oli 27 opiskelijaa. Näistä 23 oli tullut eri tavalla toteutetusta erityisopetuksesta peruskoulusta, usea pienryhmäopetuksesta, osa ns. tähtitodistuksilla. Tuen tarpeet ovat mittavat kuten yleensäkin erityisopetustarpeen todettua peruskoulussa: psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia ja oireyhtymiä, laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, monenlaista taustaproblematiikkaa, maahanmuuttajia jne. Heidän tuentarpeensa eivät ole riittäviä päästäkseen erityisammattioppilaitokseen (eikä varmasti ole tarpeenkaan), mutta itsenäisesti he eivät pärjää myöskään tavallisessa ammattioppilaitoksessa. He tarvitsevat monialaisia vahvoja tukitoimia opiskeluunsa.

Toisella asteella on myös ammatilliseen koulutukseen valmentavaa koulutusta, ns. VALMA-ryhmiä. Viime syksynä ryhmäni tuentarpeen havaittua, yritin saada joitakin ilman pääsykokeita tulleita, peruskoulun erityisen tuen opiskelijoita myös sinne, mutta ainoatakaan vapaata paikkaa ei ollut elokuussa. Joululta ehkä tulisi. Opiskelijan tulisi siis jotenkin yrittää jaksaa roikkua mukana puoli vuotta. Mielestäni kohtuuton vaatimus tukea tarvitsevalle nuorelle. VALMAssa opiskelija voi olla puoli vuotta – lukuvuoden harjoittelemassa opiskelutaitoja tai suomen kieltä, mutta esimerkiksi oppimisvaikeudet tai toiminnanohjauksen pulmat eivät VALMA-vuodella oikene, ne pysyvät. Samainen opiskelija tarvitsee siis myös VALMAn jälkeen mittavia tukitoimia pystyäkseen opiskelemaan ammatillisena tutkinto-opiskelijana. Jotkut opiskelijoista olivat VALMA-vuoden käyneetkin ja olivat nyt tutkinto-opiskelijoita ja olisivat tarvinneet enemmän tukitoimia.

Erityisopetuksesta huolehti yksi ammatillinen erityisopettaja yli 400 nuorta opiskelijaa kohti. Näistä 400 nuoresta valtaosa omasi jo aiemmin (esim. peruskoulussa) todennettuja tuentarpeita kuten aiemmin kuvasin. Maahanmuuttajien osuus on kasvanut huomattavasti hoitoalan opiskelijoissa, heitä on kyseisessä oppilaitoksessa arviolta puolet peruskoulupohjaisissa opiskeluryhmissä. Maahanmuuttajat eivät tietenkään ole suoraan erityisopetuksen tarpeessa, mutta käytännössä jotain tukea tarvitaan jatkuvasti kun tehtävänantoja ei ymmärrä eikä tehtävät etene. Maahanmuuttajat ovat suuri ryhmä ammatillisen erityisopettajan resurssissa, jopa niin suuri, että oppimisvaikeudet ym. jäävät taustalle.

Erityisopettajan resurssit ovat täysin alimitoitetut. Kuulin usein tästä usein huolta sekä opettajilta että opiskelijoilta ja asiaa vietiin myös eteenpäin. Erityisopettaja antoi tukea minkä ehti, mutta jokainen tietää, että yhden ihmisen resurssit hoitaa satoja tuentarvitsijoita ovat rajalliset. Jos lähes kaikki tukea tarvitsevat opiskelijat tarvitsisivat tukea lähes jokainen oppitunti – ja lisäksi kotitehtävissä ja projekteissa, ei pari tukituntia ”tulipalojen sammuttamista” viikossa yksinkertaisesti riitä. Erityisopettaja oli todellinen ammattilainen, mutta yksin hänkään ei vain pysty hoitamaan kunniakkaasti valtavaksi paisunutta tehtäväänsä.

Kuuluvatko maahanmuuttajien suomenkielen pulmat erityisopettajalle?

Opettajilla oli suuri huoli maahanmuuttajanuorista, joista osa oli ollut Suomessa jo pitkään, osa syntynytkin täällä, mutta suomen kieli oli heikko, joillakin lähes olematon. Kielitaito oli yleisesti heillä siis todella heikko. Minkäänlaista kielitestiä ei näille nuorille tehdä, koska heillä on kuitenkin peruskoulun päättötodistus. Monesti opettajat myös keskustelivat miten peruskoulusta voidaan antaa esim. keskitasoinen arviointi suomenkielen osalta, jos kielen ymmärtäminen ei onnistu. Osa heistä toki ei ollut käynyt perinteistä täydellistä peruskoulua vaan esimerkiksi peruskoulun kursseja aikuislukiossa. Sain myös kuulla, että on olemassa jonkinlainen palvelu, jonka kautta maahanmuuttajat teettävät osin koulutehtäviään. Kieltä osaavat siis tekevät puolesta jos omat taidot eivät riitä. En selvittänyt tarkemmin minkälainen palvelu on ja onko se todellinen, muta huomasin käytännössä, että maahanmuuttajissa monesti parhaiten osaavat tekivät useiden opiskelijoiden koulutehtävät. Plagiointitapauksia erilaisissa tehtävissä oli myös useita.

Kielitestaukset ennen opintojen aloitusta myös näille nuorille olisivat em. seikkojen takia tarpeen. Ne antaisisivat realistisen kuvan myös opettajille, pystyykö opiskelija opiskelemaan suomeksi, ymmärtääkö ammattitermit, esimerkiksi monet hoitoalan toimenpiteet lääkkeistä puhumattakaan, teoriataustaakin pitäisi ymmärtää. Erityisopettaja tekee kaikille kuitenkin opintojen alussa erityispedagogisen ns. epäsanatestin ja Tarzan-testin luetun ymmärtämiseen. Erityisopettajan tukiresurssi määriteltiin näiden testien perusteella nimenomaan kielitaidon takia suurelle osalle maahanmuuttajista.

Maahanmuuttajataustaiset puhuivat ”omaa kieltään” kaveriporukoissa ja eivät tuntuneet viihtyvän kantasuomalaisten parissa. Näin kielitaitokaan ei koulutilanteissa päässyt kehittymään. He olisivat halunneet puhua myös oppitunneilla omaa kieltään ja tästä minäkin muistuttelin. Kahtiajako monessa opiskelijaryhmässä oli nähtävissä. Heitä näkyi päivittäin sanakirja kädessä tunneilla, ja silloinkin kielen ymmärtäminen oli hankalaa, yleiskielen – puhumattakaan ammattitermeistä. Esimerkiksi lauseen ”mikä sinun nimesi on” tilanteessa, jossa päiväkodin lapsiryhmä tuli opetustapahtuman ”asiakkaiksi” koululle, oli maahanmuuttajataustaiselle mahdotonta.  S2-tukea oli äidinkielenopettajan taholta, mutta pari tuntia viikossa resurssillisesti oli täysin riittämätöntä maahanmuuttajanuorille. On eri asia opetella yleiskieltä kuin oppitunneilla käytettävää ammattikieltä. Myös lähes luku- ja kirjoitustaidottoman maahanmuuttajan on todella vaikeata opiskella ammattiin suomeksi, tämänkin koin omakohtaisesti vuoden aikana.

Kun tuki ei riitä

Kun tukea tarvitseva nuori huomaa ettei hän pysy opetuksen vauhdissa, eikä hän saa omatoimisesti tehtyä tehtäviä, voi alkaa poissaolot. Jo suuri, lähes 30 opiskelijan opiskelijaryhmä peruskoulun pieryhmäopetuksen jälkeen on monelle häiriöherkällekin opiskelijalle liikaa. Ainuttakaan pienryhmää ei ollut, ei myöskään ryhmäavustajaa. Opiskelijat kertoivat minulle monesti, etteivät pysty keskittymään isossa ryhmässä, missä on aina hälinää. Joidenkin opettajien tunneilla työryhmäongelmat olivat mittavat. Seurasin vuoden aikana muutamaa tapausta, missä opettaja puhui yksin edessä, ja luokka puhui kymmenkertaisella äänellä omia asioitaan kaveriporukoissa, kukaan ei kuunnellut opettajaa. Osa opiskelijoista seilasi luokan ja käytävän välissä, koska siihenkään ei puututtu. Asiat jäivät oppimatta ja opiskelijoille järjestettiin ns. pajatunteja, jossa samaa asiaa käytiin uudelleen läpi. Pajatunteja järjestettiin toki muutenkin ja ne olivat siten tarpeellisia. Ilokseni kohdalleni osui myös muutama aivan loistava ammatillinen opettaja (maisteritaustaisia) ja näin kuinka hyvin ja monipuolisesti he opettivat ammattia samaisille nuorille. Opettajien heterogeenisyys nimenomaan pedagogisissa taidoissa on kuitenkin valtava ja tämän myös opiskelijat toivat minulle selvästi esille.

Poissaolot alkavat monesti ensin tietyiltä tunneilta/aihelueilta (joka tuntuu vaikealta), sen jälkeen putoaminen on radikaalimpaa ja nuori jää pois koulusta. Ymmärrän hyvin, että jos koulunkäynti on vaikeata niin ajankäyttö muualla houkuttelee enemmän. Jos nuori alkaa olla pois koulusta, ryhmänohjaaja ottaa yhteyttä nuoreen (kaikki eivät ota jostain syystä..), yrittää kysellä mikä on, saada nuorta kouluun. Osaa nuorista ei edes tavoita, kännykässä ei ole saldoa, numero on vaihtunut eikä huoltajatkaan vastaa. Jos nuoren saa kiinni, hän voi luvata tulla kouluun, muttei kuitenkaan tule. Teini-ikäisen on monesti vaikeata sanoa ääneen, että ”hei, en pärjää, tarvitsisin apua”. Opiskelun vaikeus näyttäytyy olemalla pois.

Periaatteena toisella asteella on, että kun opiskelija on ollut yhtäjaksoisesti 2 viikkoa pois koulusta, oppilaitoksella on oikeus laittaa erokirje perään. Yleensä opinto-ohjaaja ja kuraattori tavoittelee opiskelijaa ensin ja pyytää keskusteluun. Osa opiskelijoista tulee, moni ei. Jos nuori ei tule pyydettyihin tapaamisiin, eikä häntä näy tunneilla, hänet erotetaan oppilaitoksesta, oli tausta ja tuen tarve mikä tahansa. Seurasin liian montaa tällaista tapausta kuluneen vuoden aikana. Opiskelija myös ilmoitetaan etsivään nuorisotyöhön samalla kun hänet erotetaan oppilaitoksesta. Tuntuu nurinkuriselta, että ensin nuorelle tulee epäonnistumisenkokemus ja sen jälkeen joku lähtee tavoittelemaan nuorta ja kysymään mitä kuuluu. Toivottavasti jokin taho tilastoi moniko näistä erotetuista tukea tarvitsevista nuorista saadaan etsivän nuorisotyön kautta uudelleen opiskelemaan ja myös valmistumaan ammattiin.

Havainnollistan toimintatapaa yhden nuoren tapauksella. Hän oli koko perusopetuksen erityisen tuen oppilas, taustalla mittavat tuentarpeet, sairautta, siihen liittyvää oirehdintaa sekä laaja-alaisia oppimisen pulmia. Opiskelija halusi hoitoalalle ja pääsi ammattioppilaitokseen, koska pääsykokeita ei ollut. Ensimmäisen parin viikon jälkeen hän sanoi minulle ettei pärjää isossa ryhmässä, keskittyminen on hankalaa eikä hän ymmärrä asioita. Alkukartoituksen jälkeen hänet HOJKSattiin ja yritettiin antaa erityisopetuksen tukiresurssia. Tuki ei kuitenkaan ollut riittävä, koska taustalla oli huomattavia oppimisvaikeuksia kaikilla oppitunneilla. Opiskelija roikkui mukana, muttei oppinut, turhautui. Vähitellen hän alkoi olemaan pois tietyiltä tunneilta. Sekä huoltajalle että opiskelijalle soitettiin useasti asiasta. Muutosta ei tullut. Oppilaitoksessa järjestettiin keskustelu opiskelijan asioista. Opiskelija toivoi erityisammattioppilaitokseen, jotta saisi enemmän tukitoimia. Opiskelija sanoi hyvin selvästi että opiskelu on liian vaikeata eikä hän pärjää nykyisessä paikassa. Oppilaitoksesta otettiin yhteyttä erityisammattioppilaitokseen, mutta päätöksenä oli etteivät he ota opiskelijaa, koska hänen tuentarpeensa eivät ole sinne heidän näkemyksensä mukaan riittävät. Opiskelija lopetti koulunkäynnin, soitin monta kertaa perään, hän vaikutti luovuttaneelta ja apaattiselta. Lopputulema oli, että hänet erotettiin yksipuolisesti oppilaitoksesta, koska oli poissaoloja eikä hän saapunut paikalle enää ns. saantikirjekokoukseen.

Jäin miettimään asiaa. Mitä nuori mahtaa tällä hetkellä ajatella itsestään ja opiskelutaidoistaan? Mihin hän tulevaisuudessa hakeutuu opiskelemaan kun on itse todennut tavallisen ammattioppilaitoksen liian vähäisen tuen ja tietää ettei erityisammattioppilaitos ota häntä vastaan? Miten tämä vaikuttaa hänen itsetuntoonsa?

Erityispedagogisesti toimintatapa ei ole kestävä tai edes toimiva. On täysin väärin jättää nämä tukea tarvitsevat nuoret ns. “heitteille”. Ilman pääsykokeita ottaa heidät kaikki toiselle asteelle ikäänkuin lupauksena ammattiin opiskelusta ja saada nuorelle epäonnistumisen kokemus ettei pärjää, pahimmassa tapauksessa saada vielä erokirje oppilaitoksesta peräänsä. Kysellessäni asiasta, sain vastauksen ”näin on tapamme toimia”.  Kuka oikeasti välittää nuoresta?

Tätäkö on nuorisotakuu, koulutustakuu? Tukiresurssien puutteessa, nuoren jäädessä koulusta pois, hänet erotetaan ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Monesti sympatiani olivat nuorten puolella, he ovat heittopusseja järjestelmässä. Mitä mahtaa kuulua nuoren itsetunnolle tässä vaiheessa? Vahvuusajattelulle, positiiviselle pedagogiikalle? Niin erityispedagogiikka kuin positiivinen pedagogiikka oli lapsenkengissä ammattiopettajilla. Jääkö nuori tämän opiskelukokemuksen jälkeen kotiin – pois koulumaailmasta vai hakeutuuko hän innolla seuraavassa yhteishaussa seuraavaan oppilaitokseen toivoen, että siellä saisi riittävää tukea?

Lopuksi

Miten kävi vuodessa ryhmälleni? 27 opiskelijaa aloitti, nyt lähtiessäni oppilaitoksesta, 15 on virallisesti kirjoilla, koulua heistä käy 10-12. Monikohan heistä mahtaa valmistua määritellyssä 3 vuodessa ja missä muut ryhmästäni ovat? Onko suomalainen koulujärjestelmä opettanut heille enemmän heidän heikkouksistaan vai vahvuuksistaan?

Voin yhtyä muutaman vuoden takaisiin ammattioppilaitoksen rehtorin sanoihin “Jotain tarvitsisi tehdä!”.

Täältä voit lukea aiemman kirjoitukseni VIA-vahvuustestauksestani toisella asteella

Lähteet:

Laki ammatillisesta peruskoulutuksesta 21.8.1998/630.

Opetus- ja kulttuuriministeriö.(2016). Nuorisotakuu. Saatavilla: http://www.minedu.fi/OPM/Nuoriso/nuorisopolitiikka/Nuorisotakuu/?lang=fi

Opetus- ja kulttuuriministeriö.(2016).Koulutustakuu osana yhteiskuntatakuuta. Saatavilla:vhttp://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/Hankkeet/koulutustakuu/

Opetus- ja kulttuuriministeriö.(2016). Opiskeluun soveltumattomuuteen ratkaisuja (SORA). Saatavilla: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/vireilla_koulutus/arkisto/sora/

Aloita keskustelu

4 vastausta

  1. Ihana postaus! Hienoa..minä aloitan ammatillisen perustutkinnon syksyllä erityisopetuksena, kuitenkin tavallisessa koulussa. Koulu vaatii henkilökohtaisen avustajan, en usko että saan sen ainakaan heti. Mutta opettajan kanssa pitää sopia miten saan riittävän paljon tukea. Minulle on sanottu ettei voi käydä koulua taidoillani, vaan tarvitsen paljon tukea. Saas nähdä myöntääkö kunta avustajan

    1. Hurjasti tsemppiä! Ota heti erityisopettaja mukaan opiskeluihisi ja vahva tuki kaiken opetuksen rinnalle. Olisi kiva kuulla miten opiskelusi alkavat sujumaan, laita viestiä [email protected].

      Erja

  2. Peruskoulun opo lupasi hoitaa paperit ja asiat siten että tyttäreni tukitoimet jotka peruskoulussakin aloitettiin vasta viimeisellä luokalla vaikka tarve oli ollut jo vuosia testien yms pohjalta selvä, että toisen asteen opinnoissa ottavat sitten heti huomioon mukautukset vaan miten kävi…vasta kevään todistuksen nähdessäni tajusin ettei mitään ollutkaan tehty, tyttö on itse arka sanomaan ja opettajalle useat soittoni olivat vain äidin turhaa kiinnipitämistä kun nuori joutuu muuttamaan kotoa pois viikoiksi opiskelupaikkakunnalle, “sinun pitää nyt vaan osata päästää irti!” Sanoivat kuraattori, terveydenhoitaja, asuntolanvalvoja..”kyllä me täällä nähdään ja tiedetään mitä pitää” . Vaan turhautuneisuus opintoihin ja siihen ettei uskota, saattoi olla osasyynä että löysi itsensä porukasta jossa liikkuu ihan muut aineet kuin keskikalja. Kyllä 15 vuotiaasta saa ja pitää mielestäni olla vanhemman vastuu ja huoli varsinkin kun vieraan eikä edes oman paikkakunnan ns.luottoaikuiset pidä lupauksiaan edes aikuiselle, saati alaikäiselle lapselle sitten. Nyt 16 vuotias ja saa pelätä kotiväkikin koska porukassa joku saa päähänsä että kiinnijäänyt kakara on äitinsä kanssa väkeä jotka on hiljennettävä. Apuahan luvattiin jo pari kuukautta siitä kun toisen asteen opinnot alkoivat ja porukka huomattiin, muuttunut käytös, lintsaaminen ym. Mutta kun hätä alkoi olla totista totta, jopa yhteydenotto poliisiin tehtiin sosiaalitoimen kautta turhaksi, odotetaanko vain että nuori täyttää 18 ja sen jälkeen on omillaan ja se jokapaikkaansoittavajaperäänkuuluttava äiti olisi myös loppuunpalanut kun muutenkin on jo vaikeavammainen liikuntakyvytön pyörätuolissa. Pelkästään se, että äitinä olen täysin järjissäni vaikken kävele, tuntuu siltä ettei hätähuutoani oteta tosissaan, aina pitäisi olla joku kävelevä “asiantuntija” mukana vaikka vain sanomassa samat asiat kuin itse sanoisin niin edes kuunneltaisiin. Häpeän sitä esimerkkiä minkä tyttäreni on saanut siitä miten häntä lukivaikeuksien ja masennuksen kanssa ei ole voitu auttaa vaikka on luvattu, häpeän olla aikuinen koska en itsekään aikuisena saa apua nuoren asioita järjestymään enkä itsellenikään ja nuorelle pitäisi pystyä nyt vaan löytämään joku aikuinen vieraalta paikkakunnalta johon voisi luottaa…loputtomalta suolta tuntuu ja luottamusta aikuisiin on jo vaikea saada nuorelle aikaan joka on nähnyt lapsesta asti kuinka sisarusta on pompoteltu ja unohdettu oman diagnoosin vuoksi, häntä itseään on petetty ja äitiään on halveksittu ja petetty koulujen, sosiaalitoimen, nuorisopsykiatrian puolelta saati miten pienenä näki kuinka mies voi käyttää hyväkseen. Nytkin tuorein tapahtuma lääkkeiden varastamisesta, eteenpäin välittämisestä, omasta käytöstään yritetään pyyhkiä maton alle, tukea ei saa ja opiskelupaikkakunnalle en edes uskaltaisi lastani päästää syystä että hän on pillerinpyörittäjille nyt turha asia, luenko iltalehdestä että tuntematon nuori löydettiin tunnistamattomaksi hakattuna joenpohjalta? Jos tutkijana haluat ottaa yhteyttä, keskustelen mielelläni. Pienikin asiallinen vinkki siitä mitä oikeasti voin tehdä auttaakseni olisi enemmän kuin kullan arvoista. Olen toki paljon yrittänyt mutta en tarpeeksi tai sitten joko pyörätuoli tekee huolistani mappi ö-arvoisia tai sitten se että ylipäätään olen uskaltanut ottaa asioita esiin, on johtanut siihen että ei tosissaan oteta ja jätetään huomiotta. Laitan nimikenttään nimimerkin ettei tässä vaiheessa minua tunnista ihmiset joita pelkään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Leave the field below empty!